— Minä synnyin Marlottissa, alkoi Tess, tarttuen hänen leikillä lausuttuihin sanoihinsa. Ja siellä minä kasvoin. Kävin kuusi luokkaa koulua, sanoivat minua teräväpäiseksi ja arvelivat minusta tulevan hyvän opettajattaren, jonka vuoksi vanhempani päättivät kouluuttaa minut siihen virkaan. Mutta kotiolot oli meillä ikävät, isä ei ollut sanottavan toimekas ja lisäksi viinaan menevä.
— Niin, niin, lapsi poloinen, eipä tuo eriskummallisempaa ollut, sanoi
Clare puristaen häntä lähemmä itseään.
— Ja sitten — sitten muuan tavaton seikka, joka koskee minua.
Tess hengitti kiihkeämmin.
— No, armaani. Älä hätäile!
— Minä — minä — en ole Durbeyfield, vaan tuon D'Urberville-suvun jälkeläinen, joka omisti muinoin senkin herraskartanon, jonka ohi taannoin kulimme. Ja — olemme joutuneet rappiolle.
— D'Urberville! Tosiaankin! Siinäkö se sinun murheesi olikin, Tess kulta?
— Siinä, hän vastasi hiljaa.
— No, mutta miksi minä sinusta vähemmän pitäisin tämän kuultuani?
— Meijerimies sanoi sinun vihaavan vanhoja sukuja. Clarea nauratti.