— Niin on, sen minä olen huomannut ennenkuin sinä.
Tess ymmärsi asian varsin hyvin. Jos kieltäytyi menemästä hänen kanssansa naimisiin — niinkuin hän kiihottuneessa mielentilassaan oli viime yönä päättänyt — ja läksi pois meijeristä, oli se samaa kuin mennä johonkin outoon paikkaan, ei edes meijeriin, sillä meijerityttöjä ei tarvittu poikimisaikana. Piti mennä johonkin hoviin, missä ei ollut Angel Claren kaltaista jumalaista olentoa. Tämä ajatus tuntui hänestä sietämättömältä, vielä kiusallisemmalta tuntui kotiin lähtö.
— Niin että, totta puhuen, Tess kulta, Clare jatkoi, koska sinun luultavasti on lähdettävä täältä joulun tienoissa, niin eiköhän olisi mukavinta, että minä veisin sinut silloin omanani. Ja ellet sinä olisi tuommoinen hetkenlapsi, niin käsittäisit, ettemme voi jatkaa tämmöistäkään elämää ijankaiken.
— Kunpa voisimme! Toivoisin, että aina olisi kesä ja syksy ja että sinä aina lempisit minua ja ajattelisit minua yhtä paljon kuin viime aikoina.
— Niin minä aina teenkin.
— Voi, tiedänhän, huudahti hän äkillisen uskon puuskassa. — Angel, minä määrään päivän, jolloin tulen omaksesi ainiaaksi.
Niin he saivat asian viimeinkin päätökseen kulkiessaan pimeällä meijeriä kohti tuhanten äänten soristessa ympärillä.
Kotiin tultuaan he kertoivat päätöksestään mr ja mrs Crickille, pyytäen heitä pitämään asian omana tietonaan, sillä he tahtoivat pitää hommansa salassa. Meijerimies nosti aika jyräkän Tessin menettämisestä, vaikka itse oli äskettäin tuuminut päästää hänet työstänsä. Miten maito tulisi kuorituksi? Kuka nyt laittelisi niin somia voipaloja Angleburyn ja Sandbournen rouville? Mrs Crick onnitteli Tessiä sen johdosta, että asiasta vihdoinkin rupesi tosi tulemaan, sanoen ensi silmäyksellä nähneensä, että hänet oli valitseva omakseen joku tavallista työmiestä parempi mies; Tess oli näyttänyt niin suurelliselta astuessaan pihan poikki sinä iltana, kun tuli meijeriin. Itse asiassa Tess oli mrs Crickin mielestä näyttänyt vain viehkeältä ja kiltiltä tytöltä, loput oli hänen mielikuvituksensa lisännyt sen avulla, mitä hän sittemmin oli kuullut.
Aika kului Tessistä huimaavaa vauhtia, hänellä ei tuntunut olevan omaa tahtoa. Hän oli antanut suostumuksensa, hääpäivä oli määrätty. Hänen pohjaltaan selvä järkensä oli alkanut taipua sallimususkon edessä, mikä on niin tavallista maalla semmoisten kesken, jotka elävät lähemmässä yhteydessä luonnon kuin ihmisten kanssa, ja niin hän oli valmis sokeasti suostumaan kaikkeen, mitä sulhonsa esitti.
Mutta hän kirjotti uudelleen äidilleen, nimellisesti ilmottaakseen hääpäivästä, mutta itse asiassa pyytääkseen häneltä taas neuvoa. Se oli sivistynyt mies, joka hänet oli omakseen valinnut, mitä äiti ehkei ollut ottanut huomioon. Häiden perästä tapahtuva selitys, josta karkeampi mies ei olisi milläänkään, saattoi herättää hänessä toisenlaisia tunteita. Mutta mrs Durbeyfield ei vastannut tähän mitään.