— Tämä on lähtenyt tavaksi, hän sanoi, en voi olla ilman. Ainoa lohdutukseni… Minä näes menetin hänet, mutta sinä sait hänet; siksipä sinä kenties tulet ilman tätäkin toimeen.
Tess ajatteli, ettei hänen vahinkonsa ollut pienempi kuin Marianinkaan; mutta kun hän joka tapauksessa tiesi olevansa Angel Claren vaimo, ei hän viitsinyt vastaankaan väittää.
<tb>
Täällä Tess raatoi aamukylmässä ja iltasateessa. Milloin ei nostettu naurista, silloin oli ennen nostettuja listittävä: hakattiin veitsellä pois maa ja juurihapset, ennenkuin nauriit pantiin talvikorjuuseen. Sateella he saivat listiä olkikattoisessa vajassa, mutta pakkas-ilmalla kävi kädet kohmeeseen, vaikka oli rukkasetkin yllä.
Tess eli toivossa. Hän oli vakuutettu, että Clarelle ominainen jalomielisyys ennemmin tai myöhemmin johtaisi tämän puolisonsa luo.
Usein he katselivat sille taholle, missä Froomin laakson piti olla, vaikkeivät sitä nähneetkään. Muistui siinä kuitenkin sankkaan, harmaaseen usvaan tähytessä entiset ajat mieleen.
— Ah, sanoi Marian, kuinka mielelläni soisin, että pari vanhaa toveriamme tulisi tänne! Muistelisimme täällä pellolla joka päivä Talbothaysia, puhelisimme hänestä ja yhdessä eletyistä ihanista päivistä, tutuista paikoista ja uskoisimme entisajan jälleen palanneen.
Marianin silmät kostuivat, ja ääni kajahti epävarmalta.
— Minäpä kirjotan Izz Huettille, hän jatkoi. Hän on kotonaan aivan joutilaana; kerron hänelle, että olemme täällä ja kutsun häntä tänne, kenties Rettykin voi jo hyvin.
Tessillä ei ollut mitään ehdotusta vastaan. Pari päivää myöhemmin Marian kertoi saaneensa Izz Huettilta kirjeen, jossa tämä ilmotti mielellään tulevansa, jollei vain esteitä ilmaantunut.