— Hyvänen aika, Izz on täällä! huudahti Marian.
Izz se olikin. Hän oli tullut eilisiltana jalkaisin äitinsä luota, viipyen matkalla kauemmin kuin oli luullut. Ennen tuiskua oli hän kuitenkin ehtinyt perille ja oli nukkunut yön kapakassa. Talon isäntä oli lupautunut ottamaan Izzin palvelukseensa, jos hän tulisi tänä päivänä; siksi hän oli koettanut saapua ajoissa.
Paitsi Tessiä, Mariania ja Izziä oli riihessä pari naapurikylän naista; kaksi vankkaa sisarusta, jotka Tess kauhukseen tunsi mustaksi Cariksi, Patarouvaksi ja hänen sisarekseen, Ruuturouvaksi — samoiksi jotka kerran öiseen aikaan olivat hieroneet hänen kanssaan tappelua Trantridgessa. Naiset eivät näyttäneet häntä tuntevan, kenties eivät tunteneetkaan, sillä he olivat olleet juovuksissa tuossa tilaisuudessa. Kaikenlaisia miesten töitä he tekivät hyvin hanakasti: kaivoivat kaivoja ja ojaa, panivat aitaa j.n.e., väsymättä laisinkaan. Kovia riihenpuijia he myös olivat ja katselivat toisia jonkunlaisella etevämmyydellä.
Kaikki ryhtyivät työhön. Tytöt eivät virkkaneet toisilleen mitään, vieraiden naisten läsnäolo tuntui heidän kieltään kammitsevan. Äkkiä kuului hevosen kavioiden kopsetta, ja isäntä ajaa karahutti riihen eteen. Laskeuduttuaan hevosen selästä hän astui lähelle Tessiä ja katseli pilkallisesti häneen. Tess ei huomannut tätä alussa, mutta lopulta miehen itsepäinen tuijottaminen saattoi hänet kääntymään päin. Silloin hän huomasi isäntänsä samaksi Trantridgen mieheksi, jota hän muutamia päiviä takaperin oli paennut maantieltä metsään.
Hän odotti, kunnes Tess oli kantanut olkikuvon ulkona olevaan kasaan, jolloin hän sanoi: — Ahaa, sama vekarahan tämä on, joka pani kohteliaisuuteni niin pahakseen? Hetihän minä, helkkari vieköön, sen arvasin kuultuani sinun taloon tulostasi. Luulit päässeesi voitolle ensi kerran joutuessamme yhteen siellä ravintolassa, rakas ystävä seurassasi, ja toisen kerran maantiellä, jolloin sinä livistit tiehesi, mutta nytpä taitaa olla minun vuoroni päästä voittajaksi. — Hän nauraa hihitti pilkallisesti.
Tess oli kuin kiinnisaatu lintu amatsoonien ja isännän välissä, mutta ei virkkanut mitään, jatkoi vain työtänsä. Hän älysi, ettei hänen tarvinnut isäntänsä puolelta pelätä liian suurta huomaavaisuutta; mutta sen sijaan oli tämä epäilemättä kostava Claren antaman korvapuustin. Sen arveli Tess kuitenkin voivansa kestää.
— Luulit kai minun itseesi pihkaantuneen? On niitä semmoisiakin naisen höperöitä, jotka eivät pientäkään leikkiä ymmärrä. Mutta kylläpä moiset houreet lähtevät päästä, kun talven on ulkotöissä, ja sinä olet ruvennut palvelukseeni kevääseen saakka. No, etkö aijo pyytää minulta anteeksi?
— Teidän kai olisi minulta anteeksi pyydettävä.
— Sama se. Nähdäänpä kuka tässä isäntä on. Tässäkö sinun tämän päiväiset työsi?
— Siinä.