Kaksi viikkoa myöhemmin, kun maa oli roudassa, hän päätti lähteä liikkeelle. Jo neljän aikaan hän oli ylhäällä sinä aamuna. Taivas oli tähdessä, ilma oli raikas, ja tanner jalkojen alla helisi kuin pajan alasin.
Marianissa ja Izzissä hänen matkansa herätti suurta mielenkiintoa, sillä he tiesivät sen koskevan hänen miestänsä. He asuivat vähän loitompana Tessin asunnosta, mutta tulivat kuitenkin auttamaan häntä lähtöpuuhissa, kehottaen häntä pukeutumaan hienoimpaan pukuunsa, jotta paremmin voittaisi appensa ja anoppinsa sydämen. Mutta Tess ei ottanut siihen suostuakseen, hän epäili tokko se maksaisi vaivaa, koska hän tunsi pastori Claren yksinkertaiset, ankarat tavat. Vuosi oli kulunut hänen surullisen avioliittonsa solmimisesta, mutta vielä oli hänellä siksi runsaasti pukineita jälellä, että kykeni pukeutumaan koko somasti yksinkertaiseksi maalaistytöksi. Yllään oli hänellä pehmeä, harmaa villaleninki valkoisine tyllikauluksineen, mikä sopi mainiosti hänen heleään hipiäänsä, sekä musta samettinen päällysnuttu ja hattu.
— Ollappa nyt miehesi sinua näkemässä — sinä näytät ihan kaunottarelta! sanoi Izz Huett katsellen Tessiä, joka seisoi kynnyksellä teräsharmaan öisen valon ja keltaisen kynttilän valon välillä. Izz puhui jalomielisesti itsensä kieltäen, mutta eipä yksikään nainen, jolla oli pähkinänkin kokoinen sydän, voinut kantaa kaunaa Tessiä vastaan nähdessään hänet edessään, niin kiehtovasti hän vaikutti kanssasisariinsa.
Laiteltuaan vielä hetkisen hänen pukuaan tytöt päästivät hänet menemään. Tess hävisi hämärään, kohta ei kuulunut enää hänen askeleitansakaan. Izzkin toivoi hänen onnistuvan yrityksessään, ja vaikkei hän omaa hyvettänsä erittäin paljon pitänytkään arvossa, oli hän toki hyvillään, ettei ollut menetellyt väärin ystäväänsä kohtaan, kun Clare oli erehtynyt houkuttelemaan häntä pahaan.
Oli kulunut päivää vaille ummelleen vuosi heidän häistään ja jonkun päivän perästä oli vuosi vierähtänyt siitäkin, kun Clare läksi hänen luotansa. Ei hänen mielensä kuitenkaan tuntunut alakuloiselta hänen astuessaan raikkaana talviaamuna tuntemattomia ihmisiä kohti. Hän luuli varmasti voittavansa anoppinsa sydämen; hän kertoisi hänelle elämäntarinansa, suostuttelisi hänet puolelleen ja saattaisi hänet kutsumaan Angelin jälleen kotiin.
Puolimatkassa hän söi aamiaista varsin iloisella mielellä. Sitten hän jatkoi matkaansa niin kiintyneenä toiveisiinsa, ettei huomannut ympäristöään, vaan yritti useat kerrat lähteä taivaltamaan väärää tietä. Puolenpäivän aikaan hän kuitenkin saapui Emminsterin portille.
Nelikulmainen torni, jonka alla pappi tällä hetkellä seisoi seurakuntansa edessä, näytti hänestä uhkaavalta ja ankaralta. Kunpa olisi voinut tehdä tämän matkan arkena! Niin vakava mies kuin Claren isä saattoi panna pahakseen sunnuntaivierailun, sillä mahdotonhan hänen oli tietää, ettei se ollut Tessin autettavissa. Mutta hänen täytyi rientää eteenpäin. Hän päästi raskaat kenkänsä jalastaan ja pani sijaan toiset, kevyet ja sirot, kätkien vanhat aitaviereen, mistä palatessaan voisi ne helposti löytää. Pappilaa kohti hän ohjasi kulkunsa. Hänen poskensa olivat pakkasessa käyneet punakoiksi, mutta pappilaa lähestyessään hän rupesi kalpenemaan.
Tess toivoi jonkun onnellisen sattuman suosivan häntä, mutta turhaan. Pensaat pappilan pihamaalla ratisivat oudosti koleassa viimassa. Vaikka hän jännitti mielikuvitustaan äärimmilleen, ei hän kuitenkaan voinut tuntea saapuneensa läheisten sukulaisten kotiin. Eikä hänen ja näiden välillä sentään ollut mitään oleellista eroa, yhtä vähän luonnonlaadun kuin tunteidenkaan puolesta; iloon ja suruun, ajatuksiin, syntymiseen, kuolemaan ja haudantakaiseen elämään nähden he olivat aivan samassa asemassa. Hän rohkaisi mielensä, astui puutarhan portista sisään ja soitti ovikelloa. Nyt se oli tehty, ei tästä enää mihinkään pääsisi.
Ei, eipä ollutkaan vielä tehty! Hänen soittoonsa ei vastattu. Voi hyvänen, vieläköhän piti uudelleen helistää! Hän soitti toisen kerran, mutta mielenliikutus ja väsymys saattoi hänet niin voimattomaksi, että hänen täytyi nojata seinää vasten. Talven koura oli kurtistanut muratinlehdet käppyrään, ja niiden ratina hermostutti häntä. Portin ulkopuolella lepatteli tiellä verinen paperipala, jonka tuuli kai oli raastanut jonkun teurastajan tunkiolta; se oli liian repaleinen pysyäkseen hiljaa, liian raskas lentääkseen tiehensä. Muutamia korsia oli jäänyt sille seuraksi.
Hän oli nelistänyt toisen kerran kovemmin, mutta ovea ei vain avattu. Silloin hän läksi eteisestä, avasi portin ja astui ulos. Ja vaikka hän katsahti taloon, ikäänkuin olisi aikonut kääntyä takaisin, painoi hän kuitenkin portin kiinni helpotuksesta huoaten. Häntä ahdisti ajatus, että joku talon asukkaista oli hänet tuntenut, — vaikkei hän tiennyt, miten se oli mahdollista — ja palvelijoita oli kielletty päästämästä häntä sisään.