Nosti hän kuitenkin harson silmiltään, ikäänkuin osottaakseen maailmalle, että hänellä oli viehkeämmät kasvot kuin Mercy Chantilla. Mutta päätänsä surumielisesti pudistaen hän sen teki. — Joutavata — joutavata! hän mutisi. Ei niitä kukaan rakasta, ei kukaan näe. Kukapa minunlaisestani mieronkiertäjästä huolisi!
Halutonna hän tallusteli eteenpäin, aivan kuin matkalla ei olisi ollut mitään määrää. Ei tehnyt mieli taloonkaan poiketa. Tultuansa kylään, missä aamulla oli einettä syönyt varsin toisenlaisten tunteitten vallassa, hän päätti levähtää. Hän astui jälleen kylän laidassa lähellä kirkkoa sijaitsevaan mökkiin. Sillä välin kun mökin vaimo oli ruokahuoneesta maitoa hakemassa, Tess katseli kylänraitille ja huomasi, ettei liikkeellä ollut yhtään ihmistä.
— Ihmiset mahtavat olla iltakirkossa, hän sanoi.
— Ei, neiti kulta, vastasi eukko. Eivät ole kirkossa, ei ole vielä soitettukaan. Menivät saarnaa kuulemaan. Muuan maallikkosaarnaaja pitää toimitusta riihessä jumalanpalvelusten välillä — hyvin selväsanainen, harras kristitty kuuluu olevan. Mutta en minä juokse niitä kuuntelemassa. Minulle, Herra nähköön, riittää sekin, minkä kirkossa kuulen.
Tess jatkoi taas vähän ajan perästä matkaansa kylän halki. Hänen askeltensa kapse kumahteli talojen seinistä, mutta keskikylälle tultuaan hän kuuli muitakin ääniä. Ne tulivat tien vieressä olevasta riihestä. Tess arvasi että siellä se saarnaaja parhaallaan selitteli.
Hänen äänensä kaikui niin selvästi tyynessä ilmassa, että Tess kohta erotti sanoja, vaikka hän olikin peräseinän kohdalla. Saarna oli luonnollisesti täynnä äärimäisyyttä tavottelevia päätelmiä vanhurskauttamisesta uskon kautta ilman lain töitä, apostoli Paavalin hengessä. Tätä punaisena lankana kulkevaa ajatusta esitettiin vilkkaasti, mutta kovin innottelevalla tavalla, sillä saarnaajalta nähtävästi puuttui todistelutaitoa. Vaikkei Tess ollut kuullut alkusanoja, arvasi hän kuitenkin mikä tekstinä oli ollut kuullessaan vähän väliä toistettavan sanoja:
"Te hullut galatalaiset, kuka teidät on vimmannut totuutta uskomasta, joiden silmäin eteen Jeesus Kristus kirjotettu oli, teidän seassanne ristiinnaulittu."
Tess kuunteli saarnaa yhä suuremmalla mieltymyksellä huomatessaan saarnaajalla olevan samanlaiset mielipiteet kuin Angelin isällä, joskin kiihkeämmät, ja hänen uteliaisuutensa kasvoi kaksinkertaiseksi puhujan alkaessa kertoella omia henkisiä kokemuksiaan, kuinka hän oli saavuttanut vakaumuksensa.
Hän sanoi olleensa suurimpia syntisiä. Hän oli pilkannut, oli elänyt hurjasti ja irstaasti. Mutta heräämisen päivä oli tullut ja inhimillisesti nähden oli sen saanut aikaan muuan pappi, jota hän ensinnä oli karkeasti loukannut, mutta jonka sanat olivat juurtuneet hänen sydämeensä ja Herran armosta vaikuttaneet muutoksen hänessä, tehden hänet siksi, mikä hän nyt oli.
Mutta vielä enemmän kuin sanat hämmästytti Tessiä saarnamiehen ääni, joka — kuinka mahdottomalta se näyttikin — sointui juuri samalla tavalla kuin Aleksander D'Urbervillen. Kasvot tuskallisessa jännityksessä hän kiersi riihen ovelle. Matalalla kulkeva talviaurinko heitti raukeita säteitään saarnaajaan ja hänen kuulijakuntaansa. Sanankuulijat olivat kyläläisiä, ja heidän joukossaan oli mies, jonka hän oli nähnyt kantavan punamaalipönttöä eräässä muistettavassa tilaisuudessa. Mutta hänen huomionsa kiintyi päähenkilöön, joka seisoi jyväsäkkien päällä kasvot oveen päin käännettyinä. Auringonvalo sattui suoraan häneen, ja Tessin sydäntä vihlaissut aavistus kävikin toteen: hänen elämänsä tuhooja seisoi hänen edessään.