Tämmöisiä epämääräisiä ajatuksia risteili hänen mielessään. Hämmästyksen puuskan vihdoin tyynnyttyä hän päätti rientää pois hänen nähtävistään. D'Urberville ei ollut vielä huomannut häntä, sillä aurinko paistoi häntä vasten silmiä.
Mutta samassa tuokiossa kuin Tess läksi liikkeelle tämä tunsi hänet. Vaikutus oli sähköinen, paljoa voimakkaampi vaikutusta, minkä D'Urbervillen kohtaaminen oli Tessin tehnyt. Hänen tulinen saarnaintonsa näytti sammuvan, huulet vapisivat esiin pyrkivien sanojen painosta, mutta sanaakaan ei hän voinut lausua, niin kauan kuin Tess katsoi häneen. Hänen silmänsä tähysivät ympäri huonetta, mutta pyörsivät alinomaa tuskallisina Tessiin. Herpoutumista kesti kuitenkin vain muutaman silmänräpäyksen ajan, sillä Tess tunsi taas voimaa virtaavan suonissaan ja riensi minkä kerkisi riihen edestä maantielle.
Häntä puistatti ajatellessaan, kuinka erilaisella kannalla he nyt olivat. Hänen elämänsä murjoja seisoi nyt Hengen puolella, hän itse oli entisellään, uudestisyntymätönnä. Ja tässäkin oli käynyt samoin kuin pyhimystarussa: hänen kiehtova kuvansa oli äkkiä ilmaantunut papin alttarille ja sammuttanut tulen.
Hän käveli eteenpäin päätään kääntämättä. Mutta kuitenkin oli hän tuntevinaan hänen katseensa polttavan vaatteittensakin läpi, se seurasi häntä samoin kuin vastikään riihessä. Tähän hetkeen saakka oli hänen sydäntään painanut hiljainen suru, mutta nyt hänen kipunsa oli muuttunut toisenlaiseksi. Kauan kalvaneen hellyyden nälän sijaan oli sydämeen iskenyt tuskallinen pelon tunne, armoton menneisyys, joka häntä vielä sitoi. Ainiaaksi oli hän toivonut elämänsä entisyyden hautaantuneen, mutta turha oli ollut hänen toivonsa. Menneet ajat eivät olisi koskaan menneitä, ennenkuin hän itse olisi tuonen tuvilla.
Astuessaan mietteisiinsä vaipuneena hän kuuli äkkiä askeleita takanaan ja käännyttyään ympäri näki tutun haamun lähenevän — niin oudon näköisenä kylläkin — ainoan ihmisen koko maan päällä, jota hän ei olisi haudan tällä puolen suonut kohtaavansa.
Vaan ei ollut aikaa miettimiseen ja pakenemiseen, hän taipui niin tyynesti kuin taisi välttämättömyyteen: antoi saavuttaa itsensä. Hän näki takaa-ajajansa olevan jännityksessä, vähemmän kiireisestä käynnistään kuin povessaan kuohuvista tunteista.
— Tess! hän sanoi.
Tess hiljensi kulkuaan kääntymättä ympäri.
— Tess, hän toisti. Minä se olen — Aleksander D'Urberville.
Silloin Tess katsahti taaksensa, ja D'Urberville saavutti hänet.