— Niinpä näkyy, vastasi Tess kylmästi.
— Siinäkö kaikki? Mutta enhän ansaitsekkaan enempää! Tietenkin, lisäsi hän naurahtaen, näytän silmissäsi sangen naurettavalta. Mutta minun oli pakko ruveta siksi, mikä nyt olen… Kuulin sinun lähteneen tiehesi, kukaan ei tiennyt mihin. Tess, ihmettelet varmaan miksi sinua seurasin?
— Ihmettelen kyllä ja kaikesta sydämestäni toivon, ettet olisi sitä tehnyt.
— Etpä syyttä sanokkaan, vastasi saarnaaja vakavasti, kun he astuivat yhdessä eteenpäin. Mutta älä käsitä minua väärin. Saattaisit niinkin tehdä huomattuasi — jos huomasitkaan — kuinka minua sinun kasvojesi näkeminen järkytti. Sitä kesti vain hetkinen, ja ottaen huomioon, mitä sinä olit minulle ollut, oli se varsin luonnollistakin. Mutta Jumala auttoi minua siitä — kenties sinä pidät minua narrina näin sanoessani — ja heti paikalla minä tunsin, että kaikista ihmisistä, joita velvollisuuteni ja haluni oli pelastaa tulevasta vihasta — ivapuhetta, jos niin tahdot! — oli ensimäisenä se nainen, jota vastaan olin niin kauheasti rikkonut. Siinä mielessä minä tulin, vain siinä.
Tessin vastauksessa häivähti hieman pilkkaa: — Oletko itsesi pelastanut? Oma kynnys on ensin lakaistava, sanoo sananlaskukin.
— Minä en ole mitään tehnyt, hän virkkoi kiihkeästi. Kuten kuulijoillenikin olen sanonut, on kaikki Herran työtä. Et sinä voi halveksia minua niin paljoa, Tess, kuin itse olen halveksinut itseäni — takavuosieni vanhaa Aatamia! Mutta kerronpa sinulle kääntymisestäni ja toivon sinun toki kuuntelevan. Oletko koskaan kuullut, kuka Emminsterissä on pappina — olet kai? — vanha Clare pastori, suuntansa vanhimpia pylväitä. Tavattoman paljon sieluja on hänen kauttansa tullut pelastetuksi. Olet kai kuullut hänestä?
— Olen, vastasi Tess.
— Hän kävi Trantridgessa pari kolme vuotta takaperin saarnaamassa jonkun lähetysseuran toimesta. Ja minä, mies kurja, solvaisin häntä, kun hän nuhteli mieletöntä elämääni ja tahtoi ohjata minua oikealle tielle. Ei hän suuttunut käytöksestäni, sanoi vain Pyhän hengen jonakin päivänä avaavan silmäni — pilkkaajista tulee useinkin hartaimpia kristittyjä. Omituinen taikavoima oli hänen sanoissaan. Ne syöpyivät sydämeeni, vaikken sitä siihen aikaan tiennyt, yhtä vähän kuin hänkään, ja vähän kerrassaan minä heräsin näkemään totuutta. Sen perästä olen pyrkinyt julistamaan suloista sanomaa muille ja sitä koetin tänäänkin tehdä, vaikken olekkaan näillä seuduilla saarnannut kuin vähän aikaa. Saarnatoimeni ensi kuukaudet oleskelin Pohjois-Englannissa vieraiden parissa, saadakseni rohkeutta puhua tutuilleni ja niille, jotka olivat olleet tovereinani pimeyden päivinä. Jospa tietäisit, Tess, kuinka turvallista on…
— Jo riittää! huudahti Tess kiihkeästi, kääntyen hänestä. Hän meni tien vieressä olevalle jalkaportaalle ja nojasi sitä vasten. — En usko tuommoisiin äkillisiin tapahtumiin! Olen närkästyksissäni, että tulet puhumaan minulle tällä lailla tietäessäsi — tietäessäsi mitä olet minulle tehnyt! Sinä ja sinun kaltaisesi nautitte ensin kyllältänne elämän iloja saattamalla minunlaisiani onnettomiksi ja surun sortamiksi ja sitten kun olette tarpeeksenne saaneet, alatte tuumia taivaallisen ilon saavuttamista kääntymällä uskovaisiksi! Hävetkää toki — en usko sinua — vihaan moisia kujeita!
— Tess, väitti D'Urberville vastaan, älä noin puhu! Se tuli minulle huikaisevana valona. Etkö usko minua? Mitä sinä et usko?