— Sinun kääntymistäsi. Sinun käsitystäsi uskonnosta.
— Mikset?
Tess hiljensi ääntänsä. — Koska sinua parempi mies ei semmoisia usko.
— Todistelua sekin, oikein naisten todistelua! Kuka tuo parempi mies sitten on?
— En voi sanoa.
— Jumala varjelkoon, hän sanoi hilliten esiin pyrkivää katkeruutta, Jumala varjelkoon minua sanomasta itseäni kelpo mieheksi — tiedäthän etten sanokkaan. Olen vasta herännyt uskomaan, mutta semmoisetpa usein näkevätkin kauimmaksi.
— Niin kyllä, vastasi Tess surullisesti. Mutta minä en usko kääntymistäsi uuteen elämään. Tuommoiset leimahdukset eivät ole kovin pitkäaikaisia.
Näin sanoessaan hän kääntyi jalkaportaalta ja katsoi häneen. D'Urbervillen katse oli luotuna tuttuihin kasvojen piirteihin. Entinen kurja ihminen oli vaiti hänessä, mutta varmaankaan ei se vielä ollut kuollut, eipä täydelleen kukistettukaan.
— Älä katsele minuun tuolla tavoin, hän sanoi äkkiä.
Tess oli tietämättään katsellut häntä, mutta samassa hän käänsi suuret, tummat silmänsä toisaalle, sopertaen: — Suo anteeksi. — Ailahti taas eloon tuo tunne, joka ennenkin oli häntä kiusannut: että hän jotenkuten menetteli väärin näyttäessään kauniita kasvoja, jotka luonto oli hänelle lahjottanut.