Hän kertoi ensimäisestä, siitä mikä koski D'Urbervilleä.
Tämä ällistyi äänettömäksi. — En ole tätä ennen tiennyt, hän mutisi.
Mikset aikanaan minulle kirjottanut?
Tess ei vastannut, ja hän keskeytti vaitiolon lisäämällä: — No niin, tapaamme kohta toisemme.
— Ei, vastasi Tess, älä tule minun luokseni.
— Saanpa tuota miettiä. Mutta ennenkuin eroamme — tulehan tänne. — Hän astui patsaan viereen. — Tämä oli kerran pyhä risti. Vertauskuvilla ei ole mitään merkitystä uskooni, mutta joskus pelkään sinua — paljon enemmän kuin sinun tarvitsee minua onnetonta pelätä. Haihduttaaksesi pelkoani pane kätesi tuohon kivikädelle ja vanno olevasi koskaan minua kiusaamatta!
— Hyvä Jumala — johan sinä joutavia pyydätkin! Eihän tuommoisia ajatuksiakaan voi päähän pälkähtää!
— Vannohan, vanno kuitenkin, rukoili hän kärsimätönnä.
Puoleksi pelästyneenä Tess myöntyi hänen rukouksiinsa, pani kätensä kivelle ja vannoi.
— Olen pahoillani, ettet ole uskovainen, hän jatkoi. Joku pakana varmaan on saanut sinussa vallan ja sekottanut mielesi. Mutta eipä nyt enempää. Rukoilen kotona puolestasi, rukoilen hartaasti. Kuka tietää, mitä voi tapahtua? Täytyy lähteä. Hyvästi!
Hän kääntyi veräjää kohti ja luomatta katsettaan Tessiin riensi Abbot's-Cerneliin päin. Mutta käynnistä näkyi, että hän oli rauhaton, ja viimein hän otti taskustaan pienoisen raamatun, jonka välissä oli paljosta lukemisesta rutistunut kirje. Hän avasi sen. Se oli päivätty useita kuukausia sitten ja oli pastori Claren allekirjottama.