— En olisi sanonut, ei ollut aikomuksenikaan sanoa, Tess lausui anteeksi pyytäen. Se on vielä salaisuus, tuskin kukaan sitä täällä tietää. Niin että älä kysele enempää! Sinun on muistettava, että olemme nyt vieraita toisillemme.
— Vieraita! Niinkö vainen? Vieraitako?
Hänen kasvoillaan väikkyi hetken ajan entinen ivahymy, mutta hän karkotti sen samassa pois.
— Tuoko se on sinun miehesi? hän kysyi koneellisesti, osottaen miestä, joka taannoin oli ollut lähinnä Tessiä.
— Tuoko! vastasi Tess ylpeästi. Ei toki.
— Kuka sitten?
— Älä kysele, kuulithan, etten tahdo sanoa, hän virkkoi katsahtaen häneen rukoilevasti tummilla silmillään.
D'Urberville joutui huumauksen valtaan.
— Kysyn vain itsesi vuoksi, hän vastasi huohottaen. Taivaan enkelit — suokoon Jumala anteeksi tämmöisen sananparren — tulinhan tänne ainoastaan sinun parastasi tarkottaen. Tess — älä katso minuun noin, en siedä katsettasi! Eipä koko kristikunnassa ole ollut tuommoisia silmiä kuin sinulla! En tahdo menettää järkeäni, en luota itseeni. Sinun näkemisesi herätti taas lempeni eloon, liehtoi tuleen tunteita, joiden luulin jo ainaiseksi sammuneen. Ajattelinpa avioliiton pyhittävän meitä molempia. Mutta tyhjään raukesi tuumani; kunpa vain pettymykseni kantaa jaksaisin!
Hän tuijotti synkän näköisenä maahan.