Tämä talosta taloon muuttaminen lisääntyi joka vuosi tällä paikkakunnalla. Siihen aikaan kun Tessin äiti oli lapsi, pysyivät palkolliset koko ikänsä yksissä taloissa, missä heidän isänsä ja isoisänsäkin olivat palvelleet, mutta viime aikoina oli muuttamisen halu kasvanut yhä suuremmaksi. Nuoremmasta sukupolvesta muutto tuntui virkistävältä sysäykseltä, josta oli aina etuakin odotettavissa. Paikka, joka yhdestä perheestä tuntui orjuuden Egyptiltä, näytti loitompana olevasta luvatulta maalta, kunnes tämäkin perhe jonkun aikaa uudessa paikassa oltuaan huomasi joutuneensa Egyptiin; ja niin muutettiin alinomaa.

Liike ei kuitenkaan aiheutunut yksistään työkansan muuttohalusta. Olojen pakostakin oli moni perhe lähtenyt toisilta paikkakunnilta toimeentuloa etsimään. Ennen oli kylässä asunut varsinaisten maatyömiesten rinnalla mieltäkiinnittävä ja neuvokas luokka, joka ilmeisesti kohosi ensinmainittujen yläpuolelle — se luokka, johon Tessin isä ja äiti kuului — ja johon kuului nikkareja, seppiä, suutareja, kaupustelijoita ynnä muita pikku eläjiä; joukko ihmisiä, joilla oli jokseenkin varma elanto, koska heidän vuokra-aikansa kesti elinajan tai he omistivat itse pienen maatilkun. Mutta kun tuommoinen pitkä vuokra-aika päättyi, niin harvoin maata enää samalla tavalla vuokrattiin; tilanomistaja otti sen omaan huostaansa. Kyläläisiä, jotka eivät eläneet yksistään maanviljelyksellä, katsottiin karsain silmin, ja kun heidät häädettiin, kärsi siitä toistenkin toimeentulo. Nämä perheet olivat ennen olleet kylän ytimenä, ne olivat pitäneet yllä kylän traditsioneja, mutta nyt niiden täytyi etsiä turvapaikkaa suurissa kaupungeissa, ja tämä asiaintila, jota tilastotieteilijät mielivaltaisesti nimittävät "maalaisväestön pyrkimiseksi suuriin kaupunkeihin", on itse asiassa samaa kuin veden juokseminen ylöspäin jonkun koneiston pakotuksesta.

Kun asukkaat oli tällä tavalla häädetty, niin maanomistaja otti rakennukset haltuunsa ja pani niihin työmiehiään asumaan. Aina siitä päivin kun tuo tapaus sattui, joka heitti varjon Tessin elämään, oli Durbeyfieldin perhettä (jonka ylhäistä alkuperää ei otettu oikein uskoakseen) katsottu kuuluvaksi niiden joukkoon, joiden oli vuokra-aikansa loputtua lähdettävä toisille laitumille, vaikkapa vain siveellisyydenkin tähden. Ja olihan totta, ettei perhe ollut mikään sanottavan loistava esimerkki raittiudesta ja puhtaudesta. Isä ja äitikin olivat joskus juoneet itsensä päihdyksiin, nuorempia lapsia oli harvoin nähty kirkossa, ja vanhin tytär oli antautunut outoihin yhteyksiin. Kylää ei saanut saattaa pahaan huutoon.

Niinpä jo tänä Maarianpäivänä, jolloin oli laillinen lähtöpäivä, Durbeyfieldejä vaadittiin puhdistamaan talo erään hevosmiehen varalle, jolla oli suuri perhe; ja Joan lesken ja hänen tytärtensä Tessin ja Liisu-Viisun, Abraham pojan ja pikku lasten oli lähdettävä mieron tielle.

Heidän lähtönsä edellisenä iltana tuli varhain pimeä, harmaat sadepilvet näet varjosivat taivasta. Kun oli käsissä viimeinen ilta, jonka saisi viettää kotikylässään, niin Joan Durbeyfield, Liisu-Viisu ja Abraham olivat menneet ystäväinsä luo jäähyväisille, ja Tess oli kotimiehenä.

Hän kyyhötti polvillaan ikkunan vieressä olevalla penkillä, kasvot kiinni ruudussa, jota sadepisarat huuhtelivat. Hänen silmänsä katselivat hämähäkinverkkoa, joka erehdyksestä oli kudottu nurkkaan, missä kärpäsiä ei koskaan liikkunut — hämähäkki oli kai aikoja sitten kuollut nälkään. Tess mietti, mikä heille nyt neuvoksi tulisi; hän tunsi itse olevansa tämän onnettomuuden aiheuttaja.

Jollei hän olisi tullut kotiin, niin kenties äiti lasten kera olisi saanut asua talossa viikkovuokralaisena. Mutta miltei hänen tulopäivänänsä olivat muutamat vakavamieliset ja vaikutusvaltaiset henkilöt hänet huomanneet. Olivat nähneet hänen muka laiskottelevan kirkkotarhassa, missä hän niin hyvin kuin taisi koki pikku lapiolla laittaa kuntoon pienokaisen rappeutunutta hautaa. Tällä tavoin he olivat heti saaneet tietää hänen täällä olostaan ja antoivat hänen äidilleen aika läksytyksen siitä, että piti häntä luonansa. Mutta olipa Joankin antanut heidän kuulla kunniansa, jopa sanonut lähtevänsä matkaansa mokomien ihmisten parista; hänen sanansa oli otettu onkeen — ja tässä sitä nyt oltiin.

— Ei minun olisi pitänyt tullakkaan kotiin, sanoi Tess katkerasti itsekseen.

Hän oli niin vaipunut näihin ajatuksiin, että tuskin huomasi valkoiseen sadetakkiin puetun miehen ratsastavan kylänraitilla. Tulija huomasi hänet tuota pikaa sen tähden, että Tessin kasvot olivat aivan ikkunassa kiinni. Hän ohjasi hevosensa niin lähelle seinää, että kaviot melkein tallasivat ikkunan alla olevaa kapeata kukkaspenkkiä. Vasta sitten kun tulija ratsuvitsallaan kosketti ikkunaa, Tess hänet huomasi.

— Etkö nähnyt minua? kysyi D'Urberville.