— Minä näes en ole — kelpo nainen.
D'Urbervillen kasvot sävähtivät punaisiksi.
— Tuhat tulimmaista! Mokomatkin hempulat! Menkööt hiiden kattilaan ja palakoot tuhannen nuuskaksi! huudahti hän närkästyneenä. Ja sen takia te lähdette? Teidät on toisin sanoen häädetty?
— Eipä varsin häädettykään, mutta kun sanottiin, että meidän olisi piakkoin muuttaminen, niin oli paras tehdä se näinä päivinä, jolloin kaikki muuttavat.
— Mihin te sitten menette?
— Kingsbereen. Vuokrasimme sieltä asunnon. Äiti vain höpsyttelee isän sukulaisista ja tahtoo päästä niiden luo.
— Mutta perheenne ei ole sovelias vuokrahuoneistoissa asumaan ja tuommoisessa kaupunki pahasessa kuin Kingsbere. Mutta tulkaapa minun majaani Trantridgeen! Kanala on joutunut miltei häviöön äidin kuoltua, mutta rakennus on kuitenkin jälellä ja puutarha myös. Päivässä se on siistitty, ja äitisi on siinä varsin mukava asua; lapset pannaan hyvään kouluun. Minun täytyy tosiaankin auttaa teitä mäessä.
— Mutta mepä olemme jo vuokranneet asunnon Kingsberessä, selitti Tess.
Ja voimme odottaa siellä…
— Odottaa — mitä sitten? Epäilemättä tuota kelpo miestäsi. Kuulehan nyt, Tess, tunnen miehet ja kun otan huomioon eronne syyt, niin voinpa varmasti sanoa, ettei hän koskaan tee kanssasi sovintoa. Vaikka olen ollut vihamiehesi, olen nyt ystäväsi, usko tai älä. Tulehan majaani asumaan! Hankimme suuren joukon kanoja, äitisi on omansa niitä hoitamaan, ja lapset saavat käydä koulua.
Tess hengitti yhä nopeammin ja viimein lausui: