— Mistä minä tiedän, tokko kaikkea tätä tekisitkään? Saatat muuttaa mieltäsi, ja silloin joutuisimme … äiti joutuisi … mieron tielle jälleen.
— Ei toki. Jos haluat, niin saat kirjallisen takuun. Mietihän asiaa.
Tess pudisti päätänsä. Mutta D'Urberville oli taipumaton, harvoin oli Tess nähnyt häntä niin päättävänä; hän ei tyytyisi kieltävään vastaukseen.
— Puhuhan äidillesi, hän sanoi kiihkeästi. Hänen asiansa on päättää, ei sinun. Minä annan puhdistaa ja valkaista talon huomisaamuna ja panna tulta uuniin; iltapäivällä se on kuiva, niin että voitte tulla suoraan asuntoonne. Odotan sinua.
Tess pudisti taas päätänsä, itku kurkussa. Ei uskaltanut katsahtaakkaan
D'Urbervilleen.
— Olen sinulle jotain velkaa menneiltä ajoilta, kuten tiedät, tämä jatkoi. Ja sinä ajoit myöskin nuo hullutukset päästäni; olen iloinen…
— Olisitpa saanut pitää hullutukset päässäsi, käyttäydyithän silloin maltillisemmin.
— Olen iloinen, että saan sinulle vähänkin palkita. Odotan äitisi tavaroita huomenna tuleviksi… Annappa minulle kätesi nyt sen asian vahvistukseksi — armas, ihana Tess!
Viimeisiä sanoja lausuessaan hän hiljensi äänensä kuiskaukseksi ja pisti kätensä puoliavoimesta ikkuna-aukosta. Salamoivin silmin Tess vetäisi ikkunan kiinni, niin että D'Urbervillen käsi joutui puristukseen.
— Lempo vieköön — sinä olet julma! hän sanoi kiskaisten irti kätensä. Ei, ei, et sinä sitä tahallasi tehnyt. No niin, odotan sinua tai ainakin äitiäsi ja lapsia.