— En minä tule, minulla on rahaa yllin kyllin, huudahti Tess.
— Missä?
— Appeni huostassa, jos vain pyydän.
— Jos pyydät. Mutta etpä sinä pyydä, Tess; tunnen sinut, ennen sinä nälkää näet, kuin menet pyytämään.
Näin sanoen hän ratsasti tiehensä. Tien mutkassa tuli häntä vastaan mies, jolla oli maalipönttö kädessä. Mies kysyi, oliko hän hylännyt veljet.
— Juokse helvettiin! kiljaisi D'Urberville.
Tess kyyhötti kotvasen paikoillaan, kunnes äkillinen, kapinoitseva tunne siitä, että kaikki tämä olikin vääryyttä, riehahti hänen mieleensä. Viljavat, kuumat kyynelet pulpahtivat silmiin. Oma miehensäkin, Angel Clare, oli häntä kovasti kohdellut! Ei hän ollut koskaan ennen päästänyt tuommoista ajatusta mieleensä, mutta Angel oli varmasti! Ei elämän päivänänsä — hän saattoi vannoa sen sydämensä syvyydestä — ollut hän tahtonut tehdä pahaa, ja kuitenkin oli kova kohtalo tullut hänen osakseen. Mitä hän olikin rikkonut, niin tahallansa ei hän ollut sitä tehnyt, vaan ainoastaan tietämättömyydestä; ja miksi piti hänen kärsiä niin kovaa rangaistusta?
Hän sieppasi ensimäisen paperipalan, minkä sai käsiinsä ja kirjotti siihen seuraavat rivit:
"Voi, miksi olet minua niin julmasti kohdellut, Angel? En sitä ansaitse. Olen monesti tätä ajatellut enkä sinulle koskaan, en koskaan voi anteeksi antaa! Tiedäthän, etten minä aikonut tehdä sinulle vääryyttä — miksi siis sinä olet tehnyt minulle niin paljon pahaa? Olet julma, hyvin julma! Koetan unohtaa sinut. Vain vääryyttä olen saanut sinulta osakseni! — T."
Hän odotti, kunnes postinkulettaja kulki ohitse, juoksi hänen luoksensa kirje kädessä ja palasi sitten alakuloisena entiselle paikalleen ikkunan viereen.