Oli ihan yhdentekevää, kirjottipa näin tai jos hellästi olisi kirjottanut. Kuinka saattoi Clare rukouksille korvaansa kallistaa? Olivathan tosiasiat entisellään: ei ollut tapahtunut mitään, joka olisi voinut hänen mielipiteitään muuttaa.
Ilta pimeni, uunissa palava tuli valaisi huonetta. Kaksi vanhinta pienemmistä lapsista oli mennyt äidin myötä kylään, neljä nuorinta, joiden ikä vaihteli puolesta neljättä yhteentoista vuoteen — istui mustiin puettuna lieden ääressä omia pikku asioitaan haastellen. Viimein Tesskin istuutui heidän joukkoonsa sytyttämättä kynttilää.
— Nyt me nukumme viimeistä yötä, hyvät lapset, talossa, jossa olemme syntyneet, hän sanoi kiireisesti. Pitäisi kai meidän sitä vähän ajatella, vai mitä?
Lapset vaikenivat. Sanat sattuivat heidän herkkiin mieliinsä niin, että kaikki olivat hyrskähtää itkemään, vaikka he päivät päästään olivat iloinneet uuteen paikkaan pääsemisestä. Tess muutti keskusteluainetta.
— Laulakaapas minulle, lapsi kullat, hän sanoi.
— Mitä me lauletaan?
— Vaikka mitä, saman se tekee.
Syntyi hetkisen vaitiolo; sen katkaisi ensiksi pieni, arka ääni. Sitten yhtyi siihen toinen, vihdoin kolmas ja neljäs, ja kaikki veisasivat pyhäkoulussa oppimaansa virttä:
"Täällä tuskaa kärsimme ain',
Yhdymme eroa varten vain;
Taivaass' ei eroa löydykkään."
Lapset lauloivat levollisina kuin ihmiset, jotka aikoja sitten ovat päässeet asiasta selville. Vakavina he katselivat laulaessaan tuleen. Nuorimmat jäivät tahdissa vähän jälelle toisista.