Tess käännähti jälleen ikkunaan. Ulkona oli pimeä, ja hän painoi kasvonsa ruutuun kiinni, aivan kuin nähdäkseen pimeän läpi. Oikeastaan hän teki sen salatakseen kyyneleitään. Jos hän vain voisi uskoa, mitä lapset lauloivat, jos hän vain voisi olla varma, kuinka erilaista kaikki olisikaan! Kuinka turvallisesti hän jättäisikään pikku sisaruksensa kaitselmuksen huostaan. Mutta hän ei ollut varma; hänen täytyi tehdä jotain heidän hyväkseen, hänen oli oltava heidän kaitselmuksensa, sillä Tessistä samoin kuin monista miljoonista muistakin piili kamalata ivaa runoilijan sanoissa:
Me emme saavu alasti,
Vaan verhottuina pilviin kunnian.
Hänelle ja hänen kaltaisilleen syntymä oli alentavan persoonallisen pakotuksen tulikoetus, jonka mielivaltaisuutta ei tulos millään tavalla oikeuttanut, korkeintaan vain lievensi.
Kohta hän huomasi äitinsä Liisu-Viisun ja Abrahamin kera tallustelevan lokaista tietä pitkin. Rouva Durbeyfieldin puukengät kolisivat oven takana, ja Tess riensi avaamaan.
— Ulkona näkyi kavion jälkiä, sanoi Joan. Onko täällä käynyt ketään?
— Ei, vastasi Tess.
Tulen ääressä istuvat lapset katsoivat vakavina häneen, ja joku mutisi:
— Kävipäs herra … hevosen selässä.
— Ei käynyt täällä, sanoi Tess. Puhutteli minua ohimennessään.
— Kuka se oli? kysyi äiti. Miehesikö?