Claresta tuntui niin lohduttavalta tietää Tessin voivan hyvin, ettei hän paljonkaan välittänyt äidin vastahakoisuudesta antaa tietoja tyttärensä toimista. Olivat ilmeisesti kaikki häneen suutuksissaan. Hän päätti odottaa, kunnes mrs Durbeyfield ilmottaisi Tessin kotiintulosta, joka kirjeestä päättäen kohta tapahtuisi. Ei hän parempaa ansainnutkaan: hänen rakkautensa oli ollut horjuvainen. Vierailla mailla hän oli saavuttanut uusia kokemuksia ja viimein kysynyt itseltään, miksei hän ollut tuominnut Tessiä ennemmin tahdon kuin teon mukaan.
Meni pari päivää odotellessa luvattua kirjettä, mutta välillisesti oleskeli hän isänsä luona voimistuakseen vähän enemmän. Voimat näyttivätkin lisääntyvän, mutta kirjettä ei kuulunut. Sitten hän haki käsiinsä Brasiliassa saamansa kirjeen, jonka Tess oli kirjottanut Flintcomb-Ashissa, ja luki sen uudelleen. Sanat vaikuttivat tälläkin kertaa häneen valtaavasti.
"Täytyyhän minun kääntyä sinun puoleesi hädässäni — eipä minulla olekkaan ketään muuta maailmassa… Luulen, että minut kuolema perii, jollet pian tule tai kutsu minua tulemaan luoksesi… Mutta Angel, Angel, elä ole vain oikeamielinen, ole toki vähän ystävällinenkin minulle… Jos tulet, niin voinpa kuolla syliisi. Mielelläni sen tekisinkin, jos vain tietäisin sinun anteeksi antaneen… Jos lähetät minulle yhden ainoan pikku rivin sanoen: tulen heti, niin odotan sinua, Angel, sanomattoman iloisella mielellä… Ajattelehan vain kuinka sydäntäni viiltää ajatus, etten koskaan, koskaan saa sinua nähdä! Voi, jospa saisin armaan sydämesi tuntemaan tuskaa yhdenkään minuutin joka päivä, niinkuin minun tuntee päivät päästään, niin se kenties saattaisi sinut osottamaan sääliä poloiselle, yksinäiselle Tessillesi… Olisin tyytyväinen, jopa iloinenkin, saadessani elää sinun kanssasi palvelijanasi, jollen saisi olla vaimonasi. Kunhan vain saisin olla lähelläsi ja nähdä sinua vilahdukselta ja ajatella, että olet omani… Halajan vain yhtä asiaa taivaassa tai maan päällä tai maan alla — nähdä sinut, sydämeni lemmityn! Tule luokseni, tule ja pelasta minut siitä, mikä minua uhkaa."
Liikutettuna Clare päätti heti rientää Tessin luo. Hän kysyi isältään, oliko Tess pyytänyt rahaa hänen poissaollessaan. Isä vastasi kieltävästi, ja silloin Clare käsitti ensi kerran, että ylpeys oli estänyt Tessiä tätä askelta ottamasta. Hänen puheistaan vanhemmat viimeinkin saivat selville todellisen syyn heidän eroonsa, ja niin suuri oli heidän kristillinen rakkautensa, että hänen syntinsä herätti heissä suurempaa hellyyttä häntä kohtaan kuin hänen syntyperänsä, yksinkertaisuutensa ja köyhyytensä.
Sääliessään kokoon välttämättömiä kapineita matkaansa varten Angel luki tuon teeskentelemättömän kirjeen, joka vihdoinkin tuli perille — Marianin ja Izz Huettin kirjeen. Se alkoi sanoilla:
"Kunnioitettava herra!
"Pitäkää huolta Vaimostanne, jos rakastatte häntä yhtä paljon kuin hän rakastaa teitä", ja alle oli kirjottanut: "Kaksi jotka toivovat teille hyvää."
54.
Neljännestunnissa oli Clare matkalla. Äiti seisoi katsellen, kuinka hänen laiha vartalonsa katosi kadulle. Hän oli kieltäytynyt ottamasta ajettavakseen pappilan vanhaa hevosta, koska tiesi sitä kotona myötäänsä tarvittavan. Hän meni ravintolaan, vuokrasi sieltä keveät ajopelit ja malttoi tuskin pysyä valjastusaikaa sisällä. Muutaman minuutin kuluttua hän ajoi kaupungin ulkopuolella olevaa rinnettä ylös, jota Tess kolme kuukautta takaperin oli laskeutunut toivehikkain mielin ja sitten taas kohonnut angervoisten ajatusten vallassa.
Benvillen valtatie avautui kohta hänen eteensä, ja pensasaidoissa ja puissa nuput hohtivat purppuraisina, mutta hän ei nähnyt niitä. Hänen ajatuksensa olivat toisaalla, vain sen verran hän seurasi ympäristöään, että hevonen pysyi tiellä. Noin puolitoista tuntia ajettuaan hän saapui "Ristikäden" kolkkoon seutuun, tuon kamalan kiven luo, missä Aleksander D'Urberville uskonsa vimmassa oli pakottanut Tessin vannomaan, ettei koskaan häntä kiusaisi. Kuihtuneita, lehdettömiä menneen vuotisia viholaisia nuokkui ojan reunalla, mutta juurelta pyrki ylös nuoria, vihreitä taimia.