Vihdoin hän saapui Flintcomb-Ashin kalkkiperäiselle ylängölle, mistä paikasta Tess kerran oli osottanut hänelle kirjeensä. Hän luuli Tessin oleskelevan täällä, koska äiti oli sanonut hänen olevan poissa kotoa. Mutta ei hän tietysti Tessiä täältä tavannut ja surunsa lisäksi hän tuli huomaamaan, ettei kukaan koko paikkakunnalla ollut kuullut puhuttavan "rouva Claresta", vaikka Tess hyvinkin muistettiin ristimänimeltään. Hän ei ollut nähtävästi käyttänyt hänen nimeänsä heidän eronsa aikana. Tämä seikka osotti hänen ylväästi pitävän eroa auttamatonna, yhtä paljon kuin sekin, että hän äänetönnä oli antautunut kestämään vaikeuksia (joista Clare nyt ensi kerran sai tietää), ennenkuin hän kääntyi hänen isänsä puoleen apua pyytäen.
Flintcomb-Ashissa hän sai kuulla Tess Durbeyfieldin menneen, lähdöstään ilmottamatta, vanhempainsa luo Blackmoorin laaksoon, ja tämän vuoksi oli Claren välttämättä saatava mrs Durbeyfield käsiinsä. Kirjeestä päättäen ei hän oleskellut enää Marlottissa, mutta omituista kyllä, ei hän ollut maininnut nykyistä osotettaan. Ei ollut muuta neuvoa kuin lähteä Marlottiin kyselemään hänen asuinpaikkaansa. Vuokraaja Groby, joka oli Tessiä kohdellut niin raa'asti, oli Clarelle varsin lipeä, antoipa hevosensa häntä kyyditsemään Marlottiin, koska Angelin täytyi lähettää oma hevosensa Emminsteriin — se oli tilattu vain päiväksi, ja päivä oli lopussa.
Clare ei tahtonut ajaa vuokraajan hevosella edemmäksi kuin Blackmoorin laakson laitaan, jonka vuoksi hän sinne saavuttuaan käännytti kyytimiehen pois ja käveli jalkaisin kylään, missä hänen rakas Tessinsä oli syntynyt. Puutarhat ja puut eivät olleet vielä ehtineet verhoutua juhlapukuunsa; niin sanottu kevät kamppaili yhä talven kanssa, joskin se oli jo saanut ohuen vihertävän vaipan.
Tessin kotitalossa asui nyt toinen perhe, joka oli hänelle aivan tuntematon. Uudet eläjät olivat puutarhassa ja häärivät siellä omissa askareissaan, aivan kuin ikänsä olisivat talossa elelleet.
Puhuteltuaan asukkaita, jotka hädintuskin enää muistivat edeltäjäinsä nimeä, Clare sai tietää, että John Durbeyfield oli kuollut, että hänen leskensä ja lapsensa olivat muuttaneet pois Marlottista, sanoen asettuvansa Kingsbereen, mutta sen sijaan olivat menneetkin erääseen toiseen paikkaan, jonka nimi mainittiin.
Talo tuntui Claresta kammottavalta, koska Tess ei enää siinä asunut, ja hän riensi tiehensä taakseen vilkaisematta.
Hänen tiensä kävi kentän kautta, missä hän ensi kerran oli nähnyt Tessin kesäisissä kisoissa. Paikka tuntui yhtä vastenmieliseltä kuin talo — vieläkin vastenmielisemmältä. Kulkiessaan kirkkotarhan poikki hän huomasi uusien hautapatsaitten joukosta erään hieman upeammalta näyttävän. Siihen oli piirretty sanat:
"Tässä lepää John Durbeyfield oikealta nimeltään D'Urberville, joka kuului kerran mahtavaan tämännimiseen sukuun ja oli suoraan alenevassa polvessa mainehikkaan Sir Pagan D'Urbervillen, Wilhelm Vallottajan aikuisen ritarin, jälkeläinen. Kuoli maaliskuun 10 p:nä 18—
"Niin mahtavat menevät."
Joku mies, luultavasti haudankaivaja, oli huomannut Claren seisovan patsaan ääressä ja tuli hänen luoksensa.