— Kuulkaahan, herra, se mies ei tahtonut levätä täällä, vaan tahtoi päästä Kingsbereen esi-isäinsä viereen.
— Ja miksei hänen toivomustaan otettu huomioon?
— Ei ollut rahaa! Sanokaahan muuta — tuommoiset koreat patsaat piti laittaa haudalle ja maksamatta on tänäkin päivänä.
— Kuka sen laittoi?
Haudankaivaja mainitsi jonkun kylässä asuvan kivenhakkaajan nimen, ja Clare läksi häntä tapaamaan. Totta oli ukko puhunutkin: patsas oli maksamatta. Clare suoritti hinnan ja läksi taas Durbeyfieldejä etsimään.
Matka oli liian pitkä jalkamatkaksi, mutta Clare tunsi niin voimakasta halua olla yksin, ettei huolinut ottaa kyytiä eikä mennä läheiselle asemalle, mistä olisi rautateitse päässyt määräpaikkaan. Shastonissa hän kuitenkin päätti ottaa kyydin, mutta matkaa oli kuitenkin sen verran, että hän saapui perille vasta seitsemän tienoissa illalla.
Kun kylä oli pieni, niin hän löysi varsin helposti mrs Durbeyfieldin asunnon. Se sijaitsi muurin ympäröimässä puutarhassa, syrjässä maantieltä. Sinne oli hän sullonut vanhat huonekalurottelonsa, miten parhaiten taisi. Oli selvä, ettei hän syystä tai toisesta olisi suonut Angelin tulevan häntä tervehtimään ja piti tämän tuloa miltei väkivaltaisena tunkeutumisena. Hän astui itse ovelle, ja iltataivaalta kajastava valo lankesi hänen kasvoillensa.
Ensi kertaa eläissään Clare hänet tapasi, mutta liian kiintynyt oli hän omiin mietteihinsä nähdäkseen muuta kuin että hän oli vielä kaunis nainen, puettuna kunniallisen lesken pukimiin. Angelin täytyi ilmottaa olevansa Tessin mies ja selittää, mitä varten oli tullut — hän teki sen sangen kömpelösti.
— Tahdon häntä heti tavata, hän sanoi. Lupasitte kirjottaa minulle, mutta ette sitä tehnytkään.
— Koska hän ei tullut kotiin, vastasi Joan.