Mutta ei se suruja tuonut. Aamu oli sumuinen ja kostea, ja kun Clare tiesi vartijan käyvän talossa vain kauniilla ilmalla, niin hän uskalsi hiipiä ulos huoneesta taloa tutkimaan. Ruokakammioissa ei ollut ruokaa, mutta vettä oli kyllä. Sumun turvassa hän hiipi talosta lähimpään kylään ja osti sieltä teetä, leipää ja voita. Tess heräsi hänen tuloonsa, ja he rupesivat aterioimaan.
Heitä ei haluttanut mennä ulos, päivä meni, yö tuli, ja niin toinen ja kolmas. Ja vihdoin oli, melkein heidän huomaamattansa, vierähtänyt viisi päivää yksinäisyydessä, ei ainoankaan elävän olennon ääni ollut häirinnyt heidän rauhaansa. Ilmanmuutokset olivat tärkeimpiä tapahtumia; metsän linnut olivat heidän ainoana seuranansa. Ikäänkuin hiljaisesta sopimuksesta he tuskin milloinkaan puhuivat hääpäivänsä jälkeisistä tapahtumista. Tämä synkkä väliaika näytti hävinneen, ja nykyisyys ja entisyys liittyivät toisiinsa niin välittömästi, kuin ei välillä ollutta ajanvaihetta olisi ollutkaan. Kun Clare huomautti, että heidän olisi lähdettävä turvapaikastaan ja ohjattava kulkunsa joko Lontooseen tai Southamptoniin, oli Tess tuiki vastahakoinen tuumaan taipumaan.
— Miksi antaisimme suloisen ajan loppua! hän sanoi rukoillen. Mikä on tapahtuva, se tapahtuu. — Ja katsoen ikkunanluukun raosta ulos hän jatkoi: — Kaikki on tuskaa tuolla, täällä on rauhallista.
Clare katsahti myös ulos. Täyttä totta, sisällä huokui rakkaus ja anteeksianto, ulkona odotti armoton kohtalo.
— Ja — ja, sanoi Tess painaen poskensa hänen poskeansa vastaan, pelkään, ettei nykyiset tunteesi kestä kauan. En tahdo elää siihen päivään, jolloin et tunne niinkuin nyt. Mieluummin tahdon nukkua turpeen alla ennen sen ajan tuloa, jolloin halveksit minua, niin etten koskaan saa sitä tietää.
— En voi sinua koskaan halveksia!
— Niin minäkin toivon. Mutta kun ajattelen millainen elämäni on ollut, en ymmärrä kuinka kukaan voisi, ennemmin tai myöhemmin, olla halveksimatta minua… Kuinka mieletön minä olinkaan! Ennen en voinut tehdä kärpäselle enkä madolle pahaa, ja kun näin lintua kiusattavan häkissä, hyrskähdin useinkin itkemään.
He viipyivät vielä päivän. Yöllä pilvinen taivas selkeni, ja sen vuoksi vanha talonvartija heräsi tavallista aikaisemmin. Heleä päivänpaiste sai hänet tavattoman virkeälle tuulelle; hän päätti tuulettaa koko rakennuksen näin ihanana päivänä. Niinpä tapahtui, että hän tultuaan hoviin kuudennella tunnilla ja avattuaan alakerran ikkunat meni yläkertaan ja oli juuri tarttumassa ovenripaan, kun kuuli oven takaa hengitystä. Kun hän tallusteli tohvelit jalassa oli hän lähestynyt ovea kuulumattomin askelin. Vaimo syöksähti takaisinpäin, mutta arveli sitten kuulleensa väärin ja tarttui hellävaroen ovenripaan. Lukko oli rikki, ja oven eteen oli sisäpuolelta siirretty joku huonekalu, niin ettei hän saanut sitä raolleen enempää kuin ainoastaan pari tuumaa. Ikkunaluukusta lankesi valoviiru nuoren parin kasvoille, kun he siinä lepäsivät vaipuneina sikeään uneen, Tessin huulet, erillään toisistaan kuin puoleksi puhjennut kukka, Angelin posken vieressä.
Nähdessään heidän viattoman olonsa ja Tessin uhkean leningin, joka riippui tuolilla, hänen silkkisukkansa, kauniin päivänvarjonsa ja muut pukutarpeensa vaimo ällistyi niin, että hänen vihan puuskansa odottamattomien vieraiden tapaamisesta muuttui sääliksi ylhäissyntyistä karkurityttöä kohtaan, jona hän piti Tessiä. Hän sulki oven ja meni tiehensä yhtä hiljaa kuin oli tullutkin neuvotellakseen naapuriensa kanssa omituisesta löydöstään.
Parahiksi minuutti oli kulunut hänen lähdöstään, kun Tess heräsi ja sitten Clare. Molempia vaivasi tunne, että joku oli heitä häirinnyt, vaikka he eivät voineet sanoa mikä, ja tämä kiusallinen tunne kävi yhä voimakkaammaksi. Heti kun Clare oli pukeutunut, niin hän riensi kurkistamaan ikkunaluukkujen raosta ulos.