— Lähdetäänpä heti matkaan, hän sanoi. Näkyy olevan korea ilma. Minusta tuntuu, että täällä olisi joku talossa. Joka tapauksessa tulee vaimo aivan piakkoin.
Tess taipui tuumaan. He laittoivat huoneen kuntoon, kokosivat vähät kapineensa ja hiipivät hiljaa tiehensä. Metsään päästyä Tess kääntyi katsahtaakseen viimeisen kerran taloon päin.
— Ah, onnellinen asumus — jää hyvästi! hän sanoi. Elämäni päivät ovat luetut. Miksemme olisi voineet täällä oleilla.
— Älä niin sano, Tess. Parin päivän päästä olemme jossain satamakaupungissa. Kenties on kuitenkin paras olla menemättä Lontooseen tai Southamptoniin. Emmeköhän mene Bristoliin?
Tuuma hyväksyttiin, ja matka ohjattiin sen mukaan. Ripeästi tuntui matkanteko pitkän levon perästä luistavan, ja puolenpäivän tienoissa he lähestyivät Melchesterin kaupunkia, joka oli aivan heidän matkansa varrella. He päättivät viipyä kaupungin ulkopuolella olevassa metsikössä pimeään asti ja sitten jatkaa matkaa. Hämärissä Clare kävi hankkimassa vähän ruokaa, ja heidän öinen marssinsa alkoi; kahdeksan aikaan he kulkivat Ylä- ja Keski-Wessexin välisen rajan ohi.
Tess oli tottunut kulkemaan tiettömiä taipaleita ja nyt hän sai taitoansa näyttää. Heidän oli kuitenkin pakko mennä erään pikku kaupungin, vanhan Ambresburyn halki päästäksensä siltaa myöten joen yli, joka kiersi heidän eteensä. Puolen yön tienoissa he astelivat yksinäisiä katuja pitkin, joita himmeästi valaisi siellä täällä tuikkivat lyhdyt. Komea kirkontorni kohosi heidän vasemmalla puolellansa, ja sen takana oli silta. Päästyänsä joen toiselle puolen he noudattelivat aukealle lakeudelle johtavaa tietä.
Vaikka taivas oli raskaassa pilvessä oli himmeästä kuutamosta ollut heille vähän apua. Mutta nyt oli kuu laskenut, pilviä tuntui kasaantuvan aivan heidän päälaellensa, ja kohta oli pilkko pimeä. He tallustelivat kuitenkin eteenpäin, kävellen niin paljon kuin mahdollista nurmikolla, jottei askelia kuuluisi. Helppo siinä oli kulkeakkin, sillä tien vieressä ei ollut aitaa. Ympärillä kenttä murjotti synkeänä, ja tuuli puhalsi kylmästi. Oli matkattu kolme neljä kilometriä, kun Clare äkkiä huomasi edessään jonkun suunnattoman suuren esineen.
— Mikähän ihmeen paikka tämä on? hän kysyi.
— Se hurisee. Kuuntelehan, sanoi Tess.
Hän kuunteli. Leikkiessään salaperäisellä esineellä tuuli synnytti valtavan sävelen, joka soi kuin yksikielisen jättiläisharpun sävel. Muita ääniä ei kuulunut. Clare astui pari askelta eteenpäin hamuten kädellään. Seinä siinä tuntui olevan, kivinen seinä ilman saumoja. Tarkemmin tutkittuaan Clare huomasi, että se olikin suunnaton suorakulmainen pilari. Vasemmalla puolella oli toinen samanlainen. Epämääräisen korkealla heidän päänsä päällä oli jotain, joka pimitti mustan taivaan yhä mustemmaksi; se tuntui olevan holvi, joka yhdisti pilareja. He astuivat varovasti niiden väliin. Kaiku vastasi pienimpäänkin rasahdukseen. Oven ulkopuolella he vielä olivat, sillä kattoa ei näkynyt. Tess huoahti pelästyneenä ja ihmetteli: — Mikähän tämä on?