D'Urberville kosketti häntä sormillaan.
— Miksi sinulla on vain tuo ohut pumpulileninki ylläsi?
— Se on paras kesäpukuni. Lähtiessä oli hyvin lämmin, enkä tiennyt, että tulisin ratsastamaan ja että menisi yöhön asti.
— Syyskuulla ovat yöt kylmät. Odotahan vähäisen. — Hän riisui keveän päällystakin yltänsä ja pani sen hellästi hänen ympärilleen. — No, nyt lämpenet hieman, hän sanoi. Lepäähän tässä, kaunokaiseni, kohta minä palaan.
Napitettuaan päällysnutun tytön ympärille hän puikahti usvaan, joka riippui huntuina puiden välissä, Tess kuuli kuinka oksat rapisivat hänen noustessaan rinnettä myöten, kunnes hänen askelensa kaikuivat yhtä hiljaisilta kuin linnun sipsutus ja lopulta häipyivät kokonaan. Kuu meni piiloon, vaalea valo himmeni, ja Tess peittyi pimeään levätessään unelmiin vaipuneena lehtivuoteella.
Sillä välin oli Aleksander D'Urberville tunkeutunut rinteelle päästäkseen todenteolla selville, missä he olivat. Hän oli itse asiassa ajanut toista tuntia umpimähkään ja poikennut jokaiselle eteentulevalle polulle saadakseen olla kauemmin tytön kanssa ja oli kiinnittänyt paljon enemmän huomiota Tessin kuunvalaisemaan olemukseen kuin tien varteen. Osviittaa etsiessään ei hän pitänyt kiirettä, sillä väsyneen hevosen tarvitsi vähäisen huoahtaa. Kavuttuaan mäen yli laaksoon hän näki vähän alempaa aidan, joka noudatteli maantietä; hän erotti sen ääriviivat, ja tuokiossa selveni hänelle, mihin he olivat tulleet. Hän kääntyi takaisin, mutta kuu oli tällä välin mennyt kokonaan mailleen, ja usva teki metsän pilkko pimeäksi, vaikka aamu oli lähellä. Hänen oli pakko hamuta eteenpäin kädet harallaan välttääkseen oksia ja lopulta hän huomasi, että paikkaa, josta hän oli lähtenyt, oli ensin mahdoton löytää. Hän samosi ylös ja alas, eteen- ja taaksepäin, kunnes vihdoin kuuli hevosen liikahtavan aivan vierellään ja tunsi jalkansa äkkiarvaamatta tarttuvan maassa olevan nuttunsa hihaan.
— Tess! hän sanoi.
Ei kuulunut vastausta. Yö oli nyt niin pimeä, ettei hän saattanut nähdä muuta kuin kalpean utumaisen muodostuksen jalkojensa juuressa: se oli valkoinen olento, jonka hän oli jättänyt karisseille lehdille lepäämään. Kaikki muu oli pimeätä. D'Urberville kumartui ja kuuli hiljaista, säännöllistä hengitystä. Hän laskeusi polvilleen ja kumartui alemma, kunnes Tessin hengitys lämmitti hänen kasvojaan, ja tuokiossa hänen poskensa painui tämän poskeen. Tyttö nukkui sikeästi, ja hänen silmäripsillään väikkyi kyyneleitä.
Pimeä ja äänettömyys vallitsi kaikkialla. Heidän yläpuolellaan kohosivat salon ikivanhat kuuset ja tammet, joiden oksilla pikku linnut uinuivat viimeisiä aamu-uniaan, ja niiden ympärillä koikkivat kaniinit ja jänikset.
Mutta missä oli Tessin suojelusenkeli? kysynee joku. Missä oli kaitselmus? Ehkä hän, kuten eräs toinen jumala, josta pilkallinen Elias puhuu, oli tarinoimassa tai metsästämässä tai matkalla tai kenties nukkui eikä häntä saanut herättää.