"Mitä — Bettykö?"
"Niin."
"Miksi et sitä heti sanonut?" Dornell hyökkäsi ulos, ja siellä istui tyttö odottaen hänen anteeksiantoaan. Hän näet otaksui isän närkästyneen häneen samoinkuin äitiinkin.
Niin, Betty oli jättänyt koulun ja oli palannut King's-Hintockiin. Hän oli pian seitsemäntoista vuoden ikäinen ja oli kehittynyt nuoreksi neitoseksi. Varhainen avioliitto ei näyttänyt häntä mitenkään vieroittaneen kodistaan; tuntui siltä kuin hän olisi unohtanut koko jutun. Kuin unennäkönä oli hänen mielessään tuo kirkas, kylmä maaliskuun päivä, Lontoon kirkko upeilevine, vihreäpeitteisine penkkiriveineen ja suuret urut läntisellä parvekkeella — kaikki perin toisenlaista kuin heidän omassa pikku kirkossaan — kolmenkymmenen ikäinen mies, jonka kasvoihin hän oli katsonut tuntien kunnioitusta ja pelkoa ja samalla ajatellen, että hän oli aika ruma ja kauhistuttava, tuo mies, jota hän ei ollut sen koommin nähnyt — ainoastaan kohteliaat kirjeet olivat ylläpitäneet yhteyttä heidän välillään — ja joka oli hänelle nyt siinä määrin samantekevä, että jos olisi kerrottu hänen kuolleen, olisi hän vastannut vain: "Todellako!" Bettyn tunteet uinuivat yhä.
"Oletko hiljattain kuullut miehestäsi", kysyi Dornell, kun olivat ehtineet sisään, nauraen samalla kertaa pilkallisesti ja lempeästi, mikä osoitti, ettei hän odottanut vastausta.
Tyttö säpsähti ja rouva katsoi rukoillen mieheensä. Koska Dornell keskustelun jatkuessa taipui ilmaisemaan tunteita, jotka saattoivat ainoastaan vahingoittaa auttamatonta tilannetta, ehdotti mrs Dornell, että Betty poistuisi huoneesta, kunnes vanhempien välinen yksityiskeskustelu olisi lopussa. Betty totteli mielellään.
Dornell pääsi nyt vapaasti toistamaan huomautuksiaan. "Etkö nähnyt, kuinka hän pelästyi pelkän nimen kuullessaan?" lisäsi hän sitten. "Ellet sinä huomannut, niin huomasinpa minä. Tuhat tulimmaista! Millainen tulevaisuus onkaan tyttö raukkaani odottamassa! Minä sanon sinulle, Sue, se ei ollut moraalisessa katsannossa mikään avioliitto, ja jos minä olisin nainen hänen sijassaan, niin en pitäisi sitä sellaisena. Hän voisi yhtään syntiä tekemättä rakastua kehen hyväksi näkee, ikäänkuin ei olisikaan toiseen henkilöön kahlehdittu. Niin, juuri niin minä ajattelen, auttamattomasti. Saat uskoa, Sue, että minun mieheni oli paras! Hän olisi sopinut Bettylle."
"Sitä en usko", vastasi rouva epäillen.
"Olisitpa nähnyt hänet, niin uskoisit. Hänestä on sukeutunut pulska poika."
"Hst! Hiljempaa!" kehoitti rouva nousten tuolistaan ja mennen viereiseen huoneeseen, jonne heidän tyttärensä oli vetäytynyt. Mrs Dornell säikähti nähdessään Bettyn istuvan tuijotellen, vaipuneena niin syviin haavelmiin, ettei huomannut äitinsä tuloa. Hän oli kuullut joka sanan ja sulatteli nyt uusia tietojansa.