"Se on liian aikaista!" väitti Squire otsasuonten alkaessa paisua. "Jos hän tulee ennen Kyntteliä, niin minä haastan hänet kaksintaisteluun — sen lupaan ja vannon! Parin kolmen päivän kuluttua minä palaan takaisin King's-Hintockiin ja silloin minä vartioin Bettyä yöt päivät!"
Rouva ei uskaltanut kuohuttaa hänen mieltänsä sen enempää vaan taipui vakuuttaen, että kirje, jonka Reynard hänen poissaollessaan mahdollisesti kirjoittaisi sopiakseen tulopäivästään, jätettäisiin Squiren luettavaksi ja että hän saisi menetellä niinkuin hyväksi näkee. Siihen loppuivat kahdenkeskiset asiat, joten mrs Dornell lähti hakemaan Bettyä toivoen ettei hän ollut kuullut isänsä äänekkäitä lausuntoja.
Hän ei tosiaankaan ollut tällä kertaa niitä kuullut. Mrs Dornell asteli polkua, jota pitkin hän oli nähnyt Bettyn kulkevan, mutta sai vaeltaa hyvän matkan näkemättä vilahdustakaan tytöstä. Niinpä hän kääntyi takaisin palatakseen niityn poikki vievää oikotietä, kun hämmästyksekseen ja kauhistuksekseen havaitsi etsintänsä esineen istumassa seetrin, vaakasuoralla oksalla, hänen vieressään nuori mies, joka oli kiertänyt, käsivartensa hänen vyötäisilleen. Nuori mies liikahti hieman, ja mrs Dornell tunsi hänet nuoreksi Phelipsoniksi.
Hän siis oli sittenkin oikeassa. Niinsanottu teeskennelty rakkaus olikin aitoa. Miten mrs Dornell tällä hetkellä nimitteli miestään sen johdosta, että hän oli ollut kyllin ymmärtämätön saattaakseen nuoret toistensa pariin, jääköön kertomatta. Hän päätti heti olla ilmaisematta rakastaville, että oli heidät nähnyt. Niinpä hän peräytyi, saapui taloon toista tietä ja huusi ikkunasta niin kimakasti kuin voi: "Betty!"
Ensimmäisen kerran kysyi Susan Dornell itseltään, oliko ollut viisasta naittaa tyttö salaa niinkuin hän oli tehnyt. Hänen miehensä alkujaan kestämättömät vastaväitteet olivat kohtalon avulla muuttuneet epäämättömiksi. Tulevaisuus näytti uhkaavalta. Miksi oli Dornell sekaantunut asiaan? Miksi oli hän niin itsepintaisesti puolustanut ehdokastaan? Nyt oli selvää, minkä vuoksi Betty innokkaasti vaati lykkäystä joka kerta kun oli puheena hänen miehensä paluu, oli selvää, minkä vuoksi hän mieluimmin oleskeli Falls-Parkissa. Äskeinen kohtauskin oli kenties järjestetty kirjeiden avulla.
Tytön ajatukset eivät luultavasti olisi milloinkaan joutuneet harhateille, ellei hänen isänsä olisi herättänyt hänessä vastenmielisyyttä varhaista liittoa vastaan väittämällä hänen olleen liian nuoren voidakseen tietää mitä tahtoi. Muussa tapauksessa hän luultavasti olisi määräpäivänä avosylin rientänyt miestään vastaan.
Vihdoin näkyi Betty tulevan. Hän oli kalpea, mutta ei muuten ollenkaan ilmaissut ketään kohdanneensa. Mrs Dornell huokasi havaitessaan oman lapsensa niin kavalaksi. Siinä siis oli se puhdassydäminen olento, jonka kasvamista ja kehittymistä he olivat hellästi valvoneet — varhaisvanha heilakka, joka oli ehtinyt hankkimaan itselleen rakastajan ja osasi salata hänen olemassaolonsa niin taitavasti kuin maailmannainen ainakin! Mrs Dornell valitti kovin, ettei Stephen Reynardin ollut sallittu saapua noutamaan Bettyä ehdottamanaan aikana.
Palatessaan King's-Hintockiin he istuivat melkein vaieten vierekkäin. Vain Betty sanoi muutamia sanoja, joiden virallisuus osoitti, että hänen mieltään ja sydäntään askarruttivat aivan toiset asiat.
Mrs Dornell oli liian älykäs äiti ryhtyäkseen avomielisesti moittimaan Bettyä. Siitä asia olisi vain pahentunut. Ainoa keino oli viedä tyttö lukkojen taakse, kunnes hänen miehensä saapuisi ottamaan hänet haltuunsa. Mrs Dornell toivoi hartaasti, että Reynard jättäisi ottamatta huomioon Dornellin vastustuksen ja tulisi aivan pian.
Senvuoksi näytti mrs Dornellista onnelliselta sattumalta, että hänen King's-Hintockiin saapuessaan jätettiin hänelle Reynardin lähettämä kirje. Se oli osoitettu hänelle ja hänen miehelleen yhteisesti ja ilmoitti kohteliaasti, että kirjeenkirjoittaja oli äskettäin astunut maihin Bristolissa ja pyysi saada lähipäivinä tulla King's-Hintockiin vihdoin kohdatakseen rakkaan Bettynsä sekä viedäkseen hänet mukanaan, ellei hänellä ja vanhemmilla ollut mitään sitä vastaan.