Dornell selitti, ettei hän ollenkaan uskonut Reynardia. "Te ette saa häntä, ennenkuin hän on täyttänyt kahdeksantoista — ei yhtään tyttöä pitäisi naittaa sen nuorempana — ja minun tytärtäni ei käsitellä miten sattuu!" Siten hän pauhasi, kunnes Tupcombe, joka oli rauhatonna kuunnellut viereisessä huoneessa, äkkiä astui sisään ja selitti Reynardille, että keskustelun pitkittyessä hänen isäntänsä henki oli vaarassa, koska hän jo aikaisemmin oli saanut halvauskohtauksia samanlaisten tapausten vuoksi. Reynard vastasi heti olevansa kaikkea muuta kuin haluton vahingoittamaan Squire Dornellia ja lähti pois huoneesta. Päästyään jälleen säännöllisesti hengittämään ja saatuaan mielensä rauhoittumaan, lähti Squirekin majatalosta Tupcomben käsivarteen nojaten.
Tupcombe olisi halunnut yöpyä Bristoliin, mutta Dornell, jonka tarmo näytti yhtä tyhjentymättömältä kuin äkilliseltä, tahtoi välttämättä ratsastaa takaisin Falls-Parkiin jatkaakseen seuraavana päivänä matkaansa King's-Hintockiin. Kello viiden tienoissa he lähtivät matkalle kulkien eteläistä tietä Mendip Hillsiin päin. Ilta oli kuiva ja tuulinen, ja — ellei aurinkoa olisi ollut — aivan samanlainen kuin se maaliskuun ilta lähes viisi vuotta aikaisemmin, jolloin King's-Hintockiin saapui Bettyn naimaliittoa koskeva uutinen — uutinen, joka oli vaikuttanut kovin epäedullisesti Dornelliin ja välillisesti koko siihen huonekuntaan, jonka päämies hän oli. Sitä ennen olivat talvet olleet iloisemmat sekä Falls-Parkissa että King's-Hintockissa, vaikka Squire ei enää säännöllisesti oleskellut viimeksimainitussa paikassa. Vieraita tuli ja meni, ja kaikki olivat tervetulleita. Tupcombe vihasi tuota hiottua hovimiestä, joka oli lopettanut koko ilon ryöstämällä Squire Dornellilta hänen ainoan aarteensa.
Alkoi pimentyä heidän ratsastaessaan eteenpäin, ja mr Dornellin ryhdistä näkyi, että hänen voimansa olivat loppumassa. Tupcombe kannusti hevostansa, saavutti isäntänsä ja kysyi kuinka hän voi.
"Huonosti, hiton huonosti, Tupcombe! Tuskin pysyn satulassa.
Pelkään etten koskaan enää tästä kohennu. Joko olemme ehtineet
Kolmenmiehenhirsipuun ohi?"
"Emme pitkiin aikoihin, Sir."
"Jospa olisimme. Tuskin kykenen matkaa jatkamaan."
Squire huokasi tavan takaa tuskaisesti, ja Tupcombe arvasi hänen olevan kovin kipeän.
"Jospa makaisin jo haudassa — se on oikea paikka minunlaisilleni narreille! Ilomielin minä siellä makaisinkin, ellei Miss Bettyä olisi olemassa. Reynard tulee huomenna King's-Hintockiin — hän ei suostu enää odottamaan. Hän lähtee aamulla ja on perillä illalla, koska hän ei poikkea Fallsiin. Hän aikoo yllättää Bettyn. Minun täytyy ehtiä sinne ennen häntä."
"Toivottavasti olette niin terve, että voitte sen tehdä, Sir. Mutta minä uskon tosiaankin —"
"Minun täytyy, Tupcombe! Sinä et tiedä, mikä minua pahiten rasittaa. Ei niinkään se, että Betty meni naimisin tuon miehen kanssa ilman minun suostumustani — sillä mikäli tiedän ei hänessä ole mitään moittimista — mutta Betty ei ole ollenkaan häneen kiintynyt, näyttää kerrassaan pelkäävän häntä, sanalla sanoen: ei välitä hänestä vähääkään. Jos hän nyt väkisin tunkeutuu perheeseemme, niin sehän on selvää julmuutta. Suokoon Jumala, että tapahtuu jotakin, mikä tekee hänen aikeensa tyhjäksi!"