"E, ei, Thomas; hän on — Hän ei voinut tulla."
"Mitä tämä merkitsee!"
Viimeisten hetkien juhlallisuus lienee luonut häneen tutkijamahdin: kylmä puoliso ei kyennyt häneltä salaamaan tapahtunutta pakoretkeä.
Rouvan hämmästykseksi tämä uutinen vaikutti häneen kerrassaan sähköittävästi.
"Mitä — Betty — siis sittenkin onnistunut kepponen? Eläköön! Hän on oikea isänsä tyttö! Hän ei ollutkaan helposti otettavissa! Hän tiesi, että hänen oma isänsä oli valinnut hänelle juuri sen miehen! Ja hän, minun mieheni, vannoi pääsevänsä pelissä voitolle! Hyvä, hyvä! Peli myöty! Eläköön!"
Squire oli puhuessaan vähin erin kohottautunut istumaan ja painui nyt uupuneena takaisin. Sitten hän ei enää sanonut sanaakaan. Ennen aamunkoittoa hän kuoli. Kansan kesken puhuttiin, ettei seudun vallasväen keskuudessa ollut vuosiin sattunut niin surkeata loppua.
* * * * *
Nyt palaan siihen hetkeen, jolloin Betty karkasi kotoaan rakastajansa mukana. He lähtivät puistosta pimeän itäisen portin kautta kulkien ja tulivat pian senjälkeen syrjäiselle vanhalle roomalaistielle, jolla nykyään on nimenä Long-Ash Lane.
Nuoria ja kokemattomia kun olivat, alkoivat he jo hieman epäillä yrityksensä onnistumista. Senvuoksi he ratsastivat melkein äänettöminä, kunnes saapuivat pieneen majataloon, jonka ovet olivat vielä avoinna. Betty, joka oli koko ajan pidellyt kiinni rakastajastaan, mielessään ankara määrä pahoja aavistuksia, tunsi hirveätä pahoinvointia ja pyysi päästä alas.
Niinpä he astuivat uupuneen ratsun selästä ja heille osoitettiin pieni pimeä huone, jossa he seisoivat vierekkäin hämillään kuten pakolaiset ainakin. Huoneeseen tuotiin kynttilä, ja heidän jäätyään kahdenkesken Betty riisui yltään viitan. Tuskin oli nuori Phelipson nähnyt hänen kasvonsa, kun hän säikähtyneenä huudahti: