"Hyvä Jumala, sinä sairastut rokkoon!"
"Oh — minä olin unohtanut!" sopersi Betty. Sitten hän kertoi, miten hän viikkoa aikaisemmin, kuullessaan miehensä olevan tulossa, oli yrittänyt hankkia tartunnan pitääkseen hänet siten loitolla. Aina tähän hetkeen saakka hän oli luullut yrityksensä epäonnistuneen. Kuumeisen tilansa hän oli otaksunut johtuvan vallitsevasta sielullisesta jännityksestä.
Havainto teki kerrassaan valtavan vaikutuksen nuoreen Phelipsoniin. Moni karskimpikaan mies ei olisi koetta kestänyt, ja hän oli vain hieman tyttöä vanhempi. "Ja sinä olet pitänyt minusta kiinni koko ajan!" huudahti hän. "Ajattelehan, jos se käy pahemmaksi ja me sairastumme molemmin, mitä silloin teemme? Sinä tulet näyttämään hirveältä pari kuukautta, Betty, Betty parka!"
Kauhuissaan hän yritti nauraa, mutta nauru loppui lyhyeen. Betty oli jo pikemmin täysi nainen kuin lapsi ja arvasi hänen tunteensa.
"Yrittäessäni karkoittaa hänet karkoitan siis sinutkin?" virkkoi hän valittaen. "Inhoatko minua senvuoksi, että muutun rumaksi ja sairaaksi?"
"En — en tietenkään!" sanoi nuorukainen rauhoitellen. "Mutta minä — minä ajattelen, ettemme menettele aivan oikein. Näetkö, rakas Betty, jos et olisi naimisissa, niin asian laita olisi toisin. Totta kyllä, ettet sinä ole rehellisellä tavalla joutunut hänen vaimokseen, mutta laki on laki etkä sinä voi tulla omakseni niin kauan kuin hän on elossa. Ja koska tuo hirveä tauti on nyt alkamassa, niin olisi kenties parasta, jos sallisit minun viedä sinut kotiin ja — kiipeisimme ikkunasta takaisin."
"Sellaistako sinun rakkautesi on?" kysyi Betty moittien. "Vaikka sinä sairastuisit ruttoon ja muuttuisit rumaksi kuin peikko, en minä — —"
"Ei, ei, sinä erehdyt, autuuteni nimessä!" Mutta Betty oli jo sydän kurkussa kietoutunut viittaansa ja lähtenyt huoneesta. Hevonen seisoi siellä yhä. Hän nousi portailta satulaan ja sanoi Phelipsonille, joka oli seurannut häntä: "Älä tule lähelleni, Charley, vaan taluta hevosta, jottet saa tartuntaa kotimatkalla, ellet jo ole sitä saanut. Se mikä sinut karkoittaa, kyennee toki pitämään hänetkin loitolla. Nyt eteenpäin!"
Nuori mies ei vastustellut, ja niin he kulkivat takaisin samaa tietä, jota olivat tulleet, Betty vuodattaen katkeria kyyneleitä sen koston vuoksi, jonka hän oli itselleen aiheuttanut, sillä vaikka hän olikin moittinut Phelipsonia, oli hän sittenkin kyllin ylpeä ollakseen häntä sydämessään syyttämättä siitä, että hänen rakkautensa oli osoittautunut niin pinnalliseksi. Puistossa hevonen pysähdytettiin, ja he vaelsivat vaieten nurmikon poikki niiden pensaiden luo, joiden alla tikapuut olivat piilossa.
"Oletko hyvä ja nostat ne pystyyn?" kysyi Betty synkkänä.