Epäilemättä hän harkitsi ystävänsä ennustusta ajaessaan vaunuissaan pitkin valtatietä. Mutta hänen sivukuvansa, joka piirtyi selvänä kuin veistos pimenevän iltataivaan taustalle, olisi saanut hänen ystävänsä vakuutetuksi siitä, että kreivin mielenrauha oli järkkymätön. Hän saapui yksinäiseen, tien vieressä sijaitsevaan majataloon, jota kutsuttiin Lornton Inn'iksi — se oli uskaliaiden, läheisessä metsässä toimivien salametsästäjien tyyssija — ja jos hän olisi hieman vaivautunut, olisi hän huomannut omituiset ajoneuvot odottamassa majatalon edustalla. Mutta hän ajoi hyvää vauhtia ohitse ja sivuutti puoli tuntia myöhemmin pienen Warbornen kaupungin. Hänen isäntäväkensä kartano oli peninkulman päässä siitä.
Siihen aikaan se oli komea rakennus — tai pikemmin rakennusrykelmä — yhtä laaja kuin kreivin kartano, joskaan ei läheskään yhtä säännöllinen. Toinen siipi näytti perin vanhanaikaiselta, sillä siinä oli valtavat savupiiput, joiden pohjarakenteet kohosivat tornien tavoin ulkomuurien yli, sekä suunnattoman avara keittiö, jossa sanottiin keitetyn aamiaisia Gentin Johnille. Jo ulkopihalle hän kuuli ranskalaisten torvien ja klarinettien, senaikaisten juhlain suosituimpien soittokoneiden äänen.
Astuessaan pitkään saliin, jossa lady Grebe oli vastikään aloittanut tanssiaiset menuetilla — kello näet oli seitsemän — kreivi otettiin vastaan arvonsa mukaisesti. Hän etsi heti Barbaraa. Neito ei tanssinut, vaan näytti olevan ajatuksissaan — aivan kuin olisi odottanut häntä. Barbara oli siihen aikaan hyvä ja sievä tyttö, joka ei puhunut pahaa kenestäkään ja vihasi toisia kauniita naisia mahdollisimman vähän. Hän ei kieltäytynyt, kun kreivi kutsui hänet franseesiin, ja oli hänen parinaan vielä seuraavassakin tanssissa.
Ilta kului, ja torvet ja klarinetit soivat iloisesti. Barbara ei osoittanut tanssikumppanilleen erikoista suosiota enempää kuin vastenmielisyyttäkään, mutta vanhat silmät olisivat huomanneet, että hän mietiskeli jotakin. Illallisen jälkeen hän poistui ilmoittaen syyksi päänkivistyksen. Kuluttaakseen aikaansa hänen poissaollessaan meni lordi Uplandtowers — joka ei huolinut tanssia vain tanssiakseen — pitkän gallerian vieressä sijaitsevaan pieneen huoneeseen, jonne eräät vanhemmat henkilöt olivat asettuneet takkavalkean ääreen. Hän kohotti uutimia ja katseli puistoon ja metsään, jotka lepäsivät pimeinä kuin hauta. Muutamat vieraat näyttivät jo laittautuvan lähtemään, sillä pari kynttilää näkyi urkenevan portailta ja häipyvän pimeään.
Emäntä kurkisti huoneeseen hakien kavaljeereja naisille, ja lordi Uplandtowers läksi. Lady Grebe kertoi hänelle, ettei Barbara ollut palannut tanssisaliin: hänen oli täytynyt heti mennä makuulle.
"Tanssiaiset ovat koko päivän häntä hermostuttaneet", jatkoi lady
Grebe, "niin että minä pelkäsin hänen voimainsa piankin pettävän…
Mutta ettehän te, lordi Uplandtowers, vielä lähde?"
Kreivi sanoi kellon olevan pian kaksitoista ja muutamien vieraiden jo lähteneen.
"Minä vakuutan, ettei kukaan ole vielä poistunut", virkkoi lady Grebe.
Hänen mielikseen kreivi jäi puoliyöhön asti, jolloin hän lähti kotiin. Hänen kosintansa ei ollut mitenkään edistynyt, mutta hän oli saanut varmuuden siitä, ettei Barbara asettanut ketään muuta etusijalle. Ja tanssiaisissa olivat läsnä melkein kaikki lähiseudun ihmiset.
"Se on vain ajankysymys", arveli tyyni, nuori filosofimme.