Sillä välin alkoi Barbara järjestellä kuntoon Yewsholt Lodgea, sitä kotia, jonka hänen helläsydäminen isänsä oli luvannut luovuttaa nuorikoille aviomiehen palattua. Se oli suuren kartanon kaavoilla rakennettu pienoinen talo, herraskartanon tapainen huvila, jossa oli halli ja sitä ympäröimässä puinen parveke ja lisäksi joitakin huoneita, jotka kaikki olivat pieniä komeroita. Se sijaitsi rinteellä niin yksinäisenä ja niin tuuhean lehvistön peittämänä, että linnut lauloivat siellä mitä ihmeellisimpinä aikoina, ikäänkuin eivät olisi voineet erottaa yötä päivästä.

Korjaustöiden kestäessä Barbara kävi usein tulevassa kodissaan. Talo tosin oli puiden peitossa, mutta aivan maantien vieressä, ja eräänä päivänä Barbara näki aidan yli kurkistaessaan lordi Uplandtowerin ajavan ohi. Lordi tervehti, joskin konemaisen jäykästi, pysähtymättä, Barbara lähti kotiin rukoillen Jumalaa pitämään huolta siitä, ettei hän lakkaisi rakastamasta miestänsä. Sitten hän sairastui eikä kyennyt pitkään aikaan liikkumaan.

Edmondin kasvatusvuosi oli venynyt neljäntoista kuukauden pituiseksi, ja talo oli valmiina ottamaan vastaan nuoren pariskunnan. Silloin saapui tavanmukaisen Barbaralle kirjoitetun kirjeen asemesta Sir John Grebelle osoitettu kirje, mainitun opettajan käsialaa. Siinä ilmoitettiin, että Edmond ja hän olivat Veneziassa joutuneet hirmuisen onnettomuuden uhreiksi. Mr Willowes ja kirjoittaja olivat eräänä iltana karnevaalin aikana olleet teatterissa katsomassa erästä italialaista huvinäytelmää. Kynttilänniistäjäin varomattomuus oli aiheuttanut tulipalon, jossa koko teatteri meni poroksi. Ihmishengenhukka ei ollut suuri, sillä eräät läsnäolijat olivat oman henkensä uhalla kantaneet ulos jo tajuttomina makaavia henkilöitä. Pelastajista oli Willowes ollut sankarillisin. Hänen viidettä kertaa tunkeutuessaan palavaan teatteriin oli hänen niskaansa pudonnut joitakin palavia hirsiä ja hänen tilaansa oli pidetty toivottomana. Onnellinen kohtalo kuitenkin salli hänen päästä pois hengissä, joskin kamalasti palaneena. Pidettiin melkein ihmeenä, että hän jäi eloon — ilmeisesti ihmeen lujan ruumiinrakenteensa nojalla. Nyt hän oli useiden eteväin lääkärien hoidossa, mutta ei tietenkään kyennyt kirjoittamaan. Lähempiä tietoja luvattiin lähettää seuraavassa postissa tai jonkin matkustajan mukana.

Opettaja ei antanut mitään yksityiskohtaisempia tietoja Willowes paran kärsimyksistä, mutta heti uutisen saavuttua Barbara ymmärsi, että ne olivat kauheat ja tahtoi heti rientää miehensä sairasvuoteen ääreen. Lähemmin asiaa harkitessaan hän kumminkin huomasi matkan mahdottomaksi. Hänen terveytensä ei ollut vielä läheskään ennallaan ja kulku halki Euroopan postivaunuissa tähän vuodenaikaan tai matka laivalla Biskajan lahden poikki olivat perin uskallettuja yrityksiä. Siitä huolimatta hän yhä halusi lähteä, kunnes huomattiin, että opettaja kirjeensä lopussa kovin varoitti siten menettelemästä huomauttaen lääkärien olevan ehdottomasti samaa mieltä. Willowesin matkakumppani ei maininnut mitään perusteita, mutta ne ilmenivät myöhemmin riittävän selvästi.

Seikka oli se, että Willowesin pahimmat palohaavat olivat päässä ja kasvoissa — niissä kauniissa kasvoissa, jotka olivat voittaneet Barbaran sydämen — ja niin hyvin opettaja kuin lääkäritkin oivalsivat, ettei sitä kärsimystä, minkä haavain näkeminen olisi tuottanut herkkätunteiselle nuorelle naiselle, voinut korvata hoitamisesta koituva onni.

Lady Grebe tuli lausuneeksi sen ajatuksen, joka oli liikkunut sir
Johnin ja Barbaran mielissä, mutta jota he olivat arkailleet ilmaista.

"Tosiaankin kova isku sinulle, Barbara rukka, että hän menettää ainoan etunsa — kauniit kasvonsa — joka ihmisten silmissä saattoi puolustaa äkkinäistä valintaasi… Olisitpa mennyt naimisiin tuon toisen kanssa — ikävää, ettet sitä tehnyt." Lady Grebe huokasi.

"Hän toipunee pian ennalleen", koetti isä lohduttaa.

Tällaiset lausunnot olivat verraten harvinaisia, mutta niitä sattui sentään niin usein, että Barbarasta ei päässyt häviämään alinomainen nöyryytyksen tunne. Hän päätti paeta niitä, ja kohta kun Yewsholt oli kunnossa, hän muutti palvelijattarineen sinne tuntien ensi kertaa olevansa valtiatar kodissa, joka hänen miehensä palattua tulisi kuulumaan yksin heille.

Monien pitkien viikkojen kuluttua Willowesin toipuminen oli edistynyt siinä määrin, että hän kykeni kirjoittamaan. Varovasti ja hellästi hän alkoi vaimolleen ilmaista vahingoittumisensa täyttä ankaruutta. Oli onni ja ihme, kertoi hän, ettei näkö ollut kokonaan menetetty; hän tunsi kiitollisuutta voidessaan vielä nähdä toisella silmällään toisen pimennyttyä iäksi. Hänen niukka kuvauksensa ilmaisi Barbaralle, miten kauheat hänen kärsimyksensä olivat olleet. Edmond oli kiitollinen Barbaran vakuuttaessa, ettei mikään voinut muuttaa hänen tunteitansa, mutta samalla hän pelkäsi, ettei Barbara voinut arvata, kuinka pahoin hän oli runneltu, ja epäili, voisiko vaimonsa häntä edes tuntea. Joka tapauksessa hän rakasti Barbaraa yhtä uskollisesti kuin konsanaan.