Tulija oli epäilemättä nähnyt kauhunilmeen, sillä hän kiirehti sanomaan: "Tarkoitukseni ei ollut sinua näin yllättää — luulin sinun jo olevan makuulla. Kuinka sinä oletkaan hyvä, rakas Barbara!" Hän kiersi kätensä vaimonsa vyötäisille, mutta ei yrittänyt häntä suudella.
"Edmond — sinäkö? — sinäkö se olet?" virkkoi hän kädet ristissä, sillä vaikka tulijan hahmon ja liikkeiden olisi pitänyt riittää ilmaisemaan, kuka hän oli, ja vaikka äänikin oli melkein entisellään, tuntui ääntäminen perin muukalaistuneen.
"Minä olen näin peitettynä saadakseni olla rauhassa ravintolanpalvelijain ja muiden uteliaiden katseilta", sanoi hän hiljaisin äänin. "Minä lähetän vaunut takaisin ja tulen aivan heti."
"Oletko ihan yksin?"
"Olen. Seuralaiseni jäi Southamptoniin."
Vaunut kuuluivat vierivän pois. Barbara meni ruokasaliin, jonne oli järjestetty illallinen, ja pian saapui sinne Edmondkin. Hän oli riisunut viittansa ja hattunsa, mutta naamio oli vielä hänen kasvoillaan. Barbara huomasi sen olevan silkintapaisesta aineesta valmistetun, taipuisan ja ihonvärisen. Otsalla se luontevasti liittyi hiuksiin, ja oli muutenkin taitavasti valmistettu.
"Barbara — sinä näytät sairaalta", virkkoi hän riisuen hansikastaan ja tarttuen vaimonsa käteen.
"Niin, minä olen ollut sairas", sanoi Barbara.
"Onko tämä pieni sievä talo meidän?"
"On." Hän tuskin tiesi mitä sanoi, sillä käsi, josta Edmond oli riisunut hansikkaan, oli vääntynyt ja siitä puuttui pari sormea. Ja naamiosta vilkahteli vain yksi silmä.