"Minä antaisin kaikkeni, jos voisin suudella sinua, rakkaani, nyt, tällä hetkellä!" jatkoi Edmond synkän intohimoisesti. "Mutta minä en voi — tämän naamion vuoksi. Palvelijat kai ovat menneet makuulle?"
"Niin ovat", vastasi Barbara. "Mutta minä voin kutsua heitä. Tahdotko syödä illallista?"
Hän vastasi myöntäen, mutta sanoi ettei ollut syytä kutsua palvelijoita, koska oli jo kovin myöhä. Sitten he astuivat pöydän luo ja istuutuivat vastapäätä toisiaan.
Vaikka Barbara oli säikähdyksissään, ei häneltä jäänyt huomaamatta, että hänen miehensä vapisi, ikäänkuin hän olisi pelännyt sitä vaikutusta, jonka oli tehnyt tai tulisi tekemään, vielä enemmän kuin Barbara. Hän astui vaimonsa luo ja tarttui hänen käteensä.
"Minä teetin tämän naamion Veneziassa", aloitti hän ilmeisesti hämillään. "Rakas Barbara — oma vaimoni — luuletko — luuletko, ettei haittaisi, jos otan sen pois? Sinä et inhoa minua — ethän?"
"Oi Edmond, en tietenkään", vastasi Barbara. "Se, mikä on sinua kohdannut, on meidän onnettomuutemme; minä olen valmis vastaanottamaan sen."
"Oletko varma siitä, että olet valmis?"
"Tietysti. Olethan sinä minun mieheni."
"Sinä siis olet todellakin vakuutettu siitä, ettei mikään ulkonainen seikka voi sinua järkyttää?" kysyi jälleen Edmond, ääni mielenliikutuksesta väristen.
"Minä luulen olevani — aivan varma", vastasi Barbara heikoin äänin.