Edmondin pää painui. "Minä toivon, että niin on laita", kuiskasi hän.
Seuraavan vaitiolon aikana tuntui kello naksuttavan tavallista kuuluvammin. Edmond kääntyi hieman syrjittäin riisuakseen naamarin. Barbara odotti henkeä pidättäen, katsoi miestään, käänsi taas katseensa toisaanne ja peitti vihdoin käsillään silmänsä nähdessään paljastuneen kaamean näyn. Hänen ruumistaan vapisutti kauhu, mutta siitä huolimatta hän pakotti itsensä vielä kerran katsomaan tukahduttaen huudon, joka pyrki tunkeutumaan esiin hänen tuhkanharmailta huuliltaan. Kykenemättä enää häntä katsomaan Barbara vaipui lattialle tuolinsa viereen ja peitti silmänsä.
"Sinä et voi katsoa minua", valitti Edmond toivottomana. "Minä olen niin hirvittävä, ettet sinäkään kykene minua sietämään. Minä tiesin sen, mutta toivoin olevan toisin. Voi kovaa onnea — kirotut olkoot Venezian lääkärit, jotka pelastivat henkeni!… Katsohan tänne, Barbara", jatkoi hän rukoillen, "katso minua tarkoin; jos inhoat minua, niin sano, että inhoat, niin että voimme selvittää välimme ikuisiksi ajoiksi!"
Onneton aviovaimo ryhtyi viimeiseen epätoivoiseen ponnistukseen. Siinä oli hänen Edmondinsa, joka ei ollut tehnyt hänelle mitään vääryyttä, joka oli paljon kärsinyt. Ohimenevä antaumuksen tunne soi hänelle jälleen voimia, hän kohotti silmänsä ja katsoi toisen kerran noita nyljettyjä ihmiskasvojen jäännöksiä. Mutta se oli hänelle liikaa. Tahtomattaan hän siirsi katseensa syrjään ja vavahteli tuskasta.
"Luuletko voivasi tähän tottua?" kysyi Edmond. "Joko — tahi. Voitko elää tällaisen luurankohaamun kanssa? Päätä itse, Barbara! Tämä on nyt jäljellä sinun verrattoman kauniista miehestäsi!"
Barbara raukka seisoi hänen vieressään liikkumatta; vain katse harhaili levottomana sinne tänne. Pelonkauhu oli sysännyt syrjään hänen luonnolliset antaumuksen- ja säälintunteensa, hänet oli vallannut samanlainen kauhu ja inho kuin jos olisi nähnyt aaveen. Hän ei kyennyt mitenkään käsittämään, että tämä oli hänen valitsemansa — se mies, jota hän oli rakastanut; hän oli muuttunut kerrassaan toiseksi olennoksi. "Minä en inhoa sinua", sanoi Barbara vapisten. "Minä olen niin säikähtynyt — niin suunniltani! Salli minun toipua. Tahdotko nyt syödä illallista? Minä menen sillä välin huoneeseeni — herättääkseni eloon entiset tunteeni. Minä koetan, jos sallit minun poistua hetkiseksi. Niin, minä koetan!"
Vastausta odottamatta ja katse pelokkaasti toisaalle käännettynä säikähtynyt nainen hiipi ovelle ja pois huoneesta. Edmond kuului istuutuvan pöytään ikäänkuin olisi aikonut ryhtyä aterioimaan, mutta ruokahalu ei tietenkään voinut olla hyvä sellaisen vastaanoton jälkeen, joka osoitti oikeiksi hänen pahimmat otaksumansa. Noustuaan yläkertaan ja päästyään omaan huoneeseensa Barbara vaipui lattialle ja painoi päänsä vuoteenpeitteeseen.
Hän pysyi hetken liikkumatta siinä asennossa. Makuuhuone oli ruokasalin yläpuolella ja polvillaan ollen voi Barbara pian kuulla Willowesin työntävän tuolinsa pöydän luota, nousevan ja lähtevän halliin. Muutaman minuutin kuluttua tuo kamala hahmo varmaan nousisi portaita ja seisoisi jälleen hänen edessään, tuo uusi, hirvittävä olento, joka ei ollut hänen miehensä! Yöllisessä yksinäisyydessä, vailla ystävää tai edes palvelijatarta hän menetti kokonaan malttinsa ja pakeni kohta kun kuuli hänen askeleensa portaista. Ehtimättä heittämään viittaakaan hartioilleen hän syöksyi huoneesta, riensi pitkin parveketta takaportaille, niitä alas, avasi takaoven ja oli vihdoin ulkona. Hän tuskin tiesi, mitä oli tehnyt, huomasi vain olevansa kasvihuoneessa, jonkin kukkalavan yli kuupertuneena.
Sinne hän jäi suurin, säikähtynein silmin tuijottamaan ikkunasta puutarhaan. Hameenhelmat olivat kiinteästi kiedottuina, sillä hän pelkäsi peltohiiriä, jotka toisinaan pujahtivat kasvihuoneeseen. Hän pelkäsi joka hetki kuulevansa ne askeleet, joita hänen lain mukaan olisi pitänyt odottaa ja kaivata, ja sitä ääntä, jonka olisi pitänyt olla musiikkia hänen sielulleen. Mutta Edmond Willowes ei tullut. Yöt olivat siihen vuodenaikaan lyhyet, ei kestänyt kauan, ennenkuin päivä alkoi koittaa ensimmäisten auringonsäteitten tunkeutuessa esiin. Päivänvalossa pelko väheni, ja Barbara alkoi uskoa voivansa kohdata hänet jälleen ja tottua tuohon pelottavaan näkyyn.
Kovia kokenut nuori nainen avasi kasvihuoneen oven ja kulki takaisin saman tien, jota oli muutamia tunteja aikaisemmin tullut. Hänen miesraukkansa luultavasti vielä nukkui, koska matka oli ollut pitkä ja rasittava. Senvuoksi Barbara yritti liikkua mahdollisimman hiljaa. Talossa näytti kaikki olevan samoin kuin hänen poistuessaan. Hallissa hän etsi miehensä viittaa ja hattua, mutta ei voinut niitä nähdä. Hän keräsi koko rohkeutensa ja nousi portaita; makuuhuoneen ovi oli auki niinkuin se oli häneltä jäänyt. Peloissaan hän silmäsi ympärilleen: vuode oli koskematta. Edmond lepäsi luultavasti ruokasalin sohvassa. Barbara meni jälleen alas: siellä ei ollut ketään. Koskemattomalla ruokapöydällä oli muistiinpanokirjan lehdelle nopeasti kyhätty kirje. Sen sisältö oli suunnilleen seuraava: