"Iäti rakastettu vaimoni. — Kauhistuttavien kasvojeni sinuun tekemää vaikutusta olin pitänyt täysin mahdollisena. Toivoin kumminkin, että kävisi toisin, niin uskomatonta kuin se olikin. Minä käsitin, ettei mikään inhimillinen rakkaus voinut kestää sellaista onnettomuutta, Minä tunnustan pitäneeni sinun rakkauttasi jumalallisena, mutta niin pitkän eron jälkeen ei voinut olla riittävästi lämpöä, jotta ensimmäinen, aivan luonnollinen inho olisi ollut voitettavissa. Se oli koe, joka epäonnistui. Minä en moiti Sinua, ehkäpä on parempikin siten. Hyvästi. Minä lähden nyt Englannista vuodeksi. Vuoden kuluttua näet minut jälleen, jos vielä elän. Silloin on minulla tilaisuutta saada tietää tunteittesi todellinen laatu ja siinä tapauksessa, että ne ovat minua vastaan, matkustan pois iäksi.
E.W."
Toivuttuaan ensi hämmästyksestään Barbara tunsi menetelleensä anteeksiantamattoman väärin. Hänen olisi pitänyt nähdä miehessään kovia kokenut olento eikä antaa pelkän ulkonäön johtaa itseänsä käyttäytymään lapsen tavoin. Hänen ensimmäinen ajatuksensa oli koettaa tavoittaa Edmond ja saada hänet palaamaan. Mutta tiedustellessaan hän huomasi, ettei kukaan ollut menijää nähnyt: hän oli hävinnyt hiljaa ja jäljettömästi.
Sitäpaitsi oli mahdotonta saada yöllinen kohtaus olemattomaksi. Hänen kauhunsa oli ollut liiankin ilmeinen ja Edmondia oli turha koettaa houkutella takaisin yrittämällä täyttää velvollisuutensa. Barbara meni vanhempainsa luo ja tunnusti heille, mitä oli tapahtunut. Pian tuli asia tunnetuksi perheen piirin ulkopuolellakin.
Vuosi kului, ja Edmondia ei kuulunut takaisin; aljettiin epäillä, oliko hän enää elossa. Barbaran omantunnontuskat olivat siihen aikaan niin ankarat, että hän halusi rakennuttaa kappelin tai pystyttää muistomerkin ja antautua laupeudentöihin loppuiäkseen. Siinä tarkoituksessa hän tiedusteli asiaa kunnon pastorilta, jonka saarnoja hän kävi joka sunnuntai kuulemassa. Mutta saarnamies ei osannut muuta kuin asetella tekotukkaansa ja koputtaa nuuskarasiaansa, sillä niin välinpitämättömiä oltiin siihen aikaan uskonnollisessa suhteessa, ettei koko maakunnassa tarvittu yhtään kappelia, kirkontornia, -porttia, kuorinikkunaa, kymmenen käskyn taulua tai kynttilänjalkaa. Kahdeksastoista vuosisata erosi tässä suhteessa jyrkästi niistä onnellisista ajoista, joissa me elämme, jolloin posti joka päivä tuo hartaita avustuspyyntöjä mainitunlaisia tarkoituksia varten ja jokainen kirkko on kuin kirkas kupariraha. Voimatta tällä tavoin tyynnyttää omaatuntoansa Barbara päätti ryhtyä harjoittamaan hyväntekeväisyyttä ja pian hän sai tyydytyksekseen nähdä ovellaan parveilevan koko kristikunnan repaleisimpia, laiskimpia, juopoimpia, tekopyhimpiä ja kelvottomimpia maankiertäjiä.
Mutta ihmissydän on muuttuvainen kuin köynnöskasvin lehti, ja vähän ajan kuluttua Barbara voi tyynesti kuulla äidin tai ystävättärien sanovan: "Aina paras niinkuin tapahtuu." Hän alkoi itsekin ajatella samoin, sillä hänen oli vieläkin mahdoton kauhistumatta palauttaa mieleensä tuota rujoa hahmoa, joskin hän toisaalta tunsi hellyyden värinää muistellessaan avioliittonsa alkuaikoja ja sitä miestä, joka silloin oli ollut hänen vierellään. Jos Edmond nyt olisi saapunut hänen luoksensa, olisi tunne voinut kasvaa hyvinkin voimakkaaksi. Barbara oli nuori ja kokematon ja oli miehensä ensi kertaa palatessa tuskin ehtinyt irtautua tyttöikänsä oikuista ja päähänpistoista.
Mutta Edmond ei palannut. Kun Barbara ajatteli, että hän oli luvannut tulla vielä kerran takaisin, jos olisi elossa, ja samalla tiesi, että hän aina piti sanansa, niin hän alkoi uskoa miehensä kuolleen. Samoin uskoivat hänen vanhempansa ja samoin vielä eräs henkilö — se hiljainen, itsepintaisen järkähtämätön mies, joka oli niin valpas kuin seitsemän vahtisotilasta, vaikka näyttikin nukkuvan yhtä sikeästi kuin hänen perhehautansa kivikuviot. Kuullessaan kerrottavan Barbaran säikähdyksestä ja pakenemisesta miehen palattua ja viimeksimainitun äkillisestä poistumisesta, nauraa hihitti lordi Uplandtowers, joka silloin ei ollut vielä kolmeakymmentä täyttänyt, niinkuin vanha vahingoniloinen hupsu ukko. Hän oli joka tapauksessa varma siitä, että Willowes loukatuista tunteistaan huolimatta olisi palannut vaatimaan kirkassilmäistä puolisoaan, jos olisi vielä ollut elossa määräajan kuluttua.
Koska aviomiestä ei ollut, oli Barbara jättänyt sen kodin, jonka hänen isänsä oli pannut kuntoon heitä varten, ja asui nyt, kuten tyttöaikanaan, Chene Manorissa. Vähitellen alkoi Edmond Willowsin nimeen liittyvä välikohtaus muuttua pelkäksi kuumehoureeksi ja kuukausien kasvettua vuodeksi virkistyi lordi Uplandtowersin ja Chene Manorissa asujain välinen ystävyys — joka Barbaran karattua oli hieman viilentynyt — melkoisessa määrässä. Hän vieraili jälleen usein talossa. Hänen oli mahdotonta ryhtyä pienimpäänkään muutokseen tai uudistukseen maatilallaan Knollingwood Hallissa, jossa hän asui, neuvottelematta sitä ennen ystävänsä sir Johnin kanssa. Siten alinomaa hänet nähdessään Barbara vähitellen tottui häneen ja seurusteli hänen kanssaan ujostelematta kuin veljensä kanssa. Alkoipa hän suhtautua kerrassaan luottamuksellisesti tähän arvossapidettyyn, ymmärtäväiseen ja luotettavaan mieheen, ja vaikka yleisesti kerrottiin hänen tuomitsevan kovin ankarasti salakuljettajia, sala-ampujia ja varkaita, luotti Barbara kumminkin siihen, että suuri osa juttuja saattoi perustua vääriin otaksumisiin.
Niin kului aika, kunnes hänen miehensä oli ollut kaksi vuotta kadoksissa, joten näytti varsin varmalta, että hän oli kuollut. Lordi Uplandtowersin uudistama tyyni kosinta ei niinmuodoin voinut enää tuntua sopimattomalta. Barbara ei häntä rakastanut, mutta hän oli niitä hervottomia luonteita, jotka tarvitsevat tukea voidakseen puhjeta kukkaan. Sitäpaitsi hän nyt oli vanhempi ja valmis myöntämään, että mies, jonka esi-isät olivat Pyhän Haudan puolesta taistellessaan puhkoneet miekallaan kymmenittäin saraseeneja, oli sosiaalisessa katsannossa otollisempi aviopuoliso kuin toinen, joka ei tiennyt esivanhemmistaan muuta kuin sen, että isä ja isoisä olivat olleet arvossapidettyjä porvareita.
Sir John ilmoitti tilaisuuden sattuessa tyttärelleen, että hän lain mukaan nyt voi pitää itseänsä leskenä, ja lordi Uplandtowersin onnistui, lyhyesti sanottuna, toteuttaa aikeensa. Barbara suostui hänen vaimokseen, joskaan hän ei milloinkaan myöntänyt rakastavansa lordia niinkuin oli Willowesia rakastanut. Lapsuuteni aikana minä tunsin erään vanhan rouvashenkilön, joka oli ollut läsnä heidän vihkiäisissään. Hän kertoi, että lordi ja lady Uplandtowers ajoivat illalla Chene Manorista nelivaljakossa ja että mylady oli puettu viheriään, hopeakoristeiseen pukuun ja koreimpaan sulkahattuun, mitä milloinkaan oli nähty. Mutta miten lieneekään ollut laita, eikö viheriä väri sopinut hänelle vai miten, joka tapauksessa näytti kreivitär kalpealta ja kuihtuneelta. Häitten jälkeen lordi Uplandtowers vei vaimonsa Lontooseen, missä hän otti osaa seuraelämään. Pian he palasivat Knollingwood Halliin, ja siten meni vuosi menojaan.