Ennen naimisiinmenoa näytti lordi vähät välittävän siitä, ettei Barbara voinut kiihkeästi häntä rakastaa. "Kunhan saan teidät omakseni", sanoi hän, "niin tyydyn kaikkeen." Nyt sitävastoin näytti Barbaran kalseus häntä ärsyttävän ja hän kosti käyttäytymällä niin, että Barbara joutui viettämään hänen seurassaan tuntikausia kiusallisen vaitiolon vallitessa. Arvonimen todennäköinen perijä oli toistaiseksi eräs kaukainen sukulainen, jota kohtaan lordi Uplandtowers tunsi hänelle ominaista vastenmielisyyttä. Hän oli päättänyt hankkia itselleen rintaperillisen ja moitti vaimoaan kovin siitä, ettei mitään sellaisia toiveita ollut olemassa, kysyen mihin hän oikeastaan kelpasi.
Eräänä yksitoikkoisen elämänsä päivänä Barbara sai odottamattaan kirjeen, joka oli osoitettu mrs Willowesille. Eräs pisalainen kuvanveistäjä, joka ei tietänyt mitään hänen myöhemmästä avioliitostaan, ilmoitti hänelle, että veistokuva, jonka mr Willowes kaupungista lähtiessään oli jättänyt hänen haltuunsa, yhä vieläkin oli hänen työhuoneessaan. Koska tilaus ei ollut täysin maksettu ja hänen oli hankala kauemmin säilyttää veistosta luonaan, ilmoitti hän olevansa kiitollinen, jos velka suoritettaisiin ja hänelle annettaisiin tieto, minne veistos olisi lähetettävä. Tämä kirje saapui eräänä ajankohtana, jolloin kreivitär yhä suuremman vieraantumisen vuoksi alkoi salata mieheltään yhtä ja toista (tosin aivan viattomia asioita). Niinpä hän kirjoitti vastauksen virkkamatta sanaakaan lordi Uplandtowersille, lähetti kuvanveistäjän mainitseman puuttuvan rahasumman ja pyysi viipymättä toimittamaan veistoksen hänelle.
Muutamia viikkoja ennen veistoksen saapumista Barbara sai ensimmäiset ehdottomasti luotettavat tiedot Edmondin kuolemasta. Se oli tapahtunut useita vuosia sitten, vieraassa maassa, noin kuusi kuukautta heidän viimeisestä kohtauksestaan. Syynä olivat olleet hänen aikaisemmat kärsimyksensä sekä ankara mielenmasennus, joka oli saanut hänet sortumaan verraten mitättömään sairauteen. Uutisen lähettivät hänelle muutamat Willowesin sukulaiset lyhyessä ja virallisessa kirjeessä.
Barbaran suru muuttui vähitellen intohimoiseksi säälintunteeksi. Hän moitti itseänsä siitä, ettei ollut kyennyt voittamaan vastenmielisyyttänsä muistuttelemalla, millaiseksi luonto oli Edmondin alun pitäen muovannut. Se murheellinen hahmo, joka oli muuttanut ikuisuuteen, ei ollut milloinkaan ollut hänen Edmondinsa. Jospa olisi saanut nähdä hänet sellaisena kuin hän oli avioliiton ensi aikoina, ajatteli Barbara. Parin päivän kuluttua hän ja hänen miehensä näkivät aamiaisaikaan kahden hevosen vetämäin rattaiden ajavan pihaan. Kohta tultiin heille ilmoittamaan, että Hänen Armolleen oli saapunut laatikko, johon oli merkitty "Veistokuva".
"Mitä se mahtanee olla?" kysyi lordi Uplandtowers.
"Se on Edmond parkani kuva, se kuuluu minulle, mutta on vasta nyt lähetetty", vastasi Barbara.
"Minne sinä aiot sen asettaa?" kysyi lordi.
"En vielä tiedä", vastasi kreivitär. "Minne hyvänsä, kunhan se ei sinua vaivaa."
"Oh, se ei vaivaa minua ollenkaan", virkkoi lordi.
Kun veistos oli saatu ilmoille, lähtivät he sitä katsomaan. Se oli kokovartalokuva, puhtainta Carraran marmoria, ja esitti Edmond Willowesia alkuperäisessä kauneudessaan, sellaisena kuin hän oli seisonut vaimonsa edessä matkalle lähtiessään: mies, jonka jokainen ääriviiva ja kaikki ruumiinmuodot olivat melkeinpä täydelliset. Työ oli suoritettu täysin uskollisesti.