Lordi Uplandtowers oli nokkela mies, kun kerran antautui sotaisiin toimiin. Kumminkaan ei hän tässä tapauksessa keksinyt yksinkertaisinta ja tehokkainta menettelytapaa: väsymätöntä hellyyttä. Toisaalta hän ei myöskään ajattelemattomasti yllättänyt vaimoansa, vaan hiipi takaisin makuuhuoneeseen yhtä äänettömästi kuin oli sieltä lähtenyt. Kreivittären palatessa, pidätetyistä huokauksista vapisten, hän oli tapansa mukaan sikeästi nukkuvinaan. Seuraavana päivänä hän aloitti vastahyökkäyksensä tiedustelemalla, mihin oli joutunut se opettaja, joka oli seurannut Willowesia hänen matkoillaan. Hänelle ilmoitettiin, että mainittu herrasmies nykyjään oli opettajana eräässä oppikoulussa verraten lähellä Knollingwoodia. Ensimmäisessä sopivassa tilaisuudessa lordi Uplandtowers matkusti sinne puhuttelemaan opettajaa. Koulumestari oli kovin mielissään, kun niin vaikutusvaltainen naapuri suvaitsi tulla häntä tapaamaan ja antoi mielellään kaikki Hänen Armonsa haluamat tiedot.
Aluksi hieman juteltuaan koulusta ja sen kehittymisestä lordi Uplandtowers mainitsi kuulleensa, että opettaja oli kerran matkustellut aika kauan mr Willowesin seurassa ja ollut läsnä siinä onnettomuudessa, jonka uhriksi hän oli joutunut. Lordi Uplandtowers oli halukas tietämään, miten siinä oikeastaan oli käynyt ja oli useasti aikonut ottaa asiasta selkoa. Hän sai kuulla kaikki, mitä tahtoi tietää, ja keskustelun muututtua tutunomaiseksi opettaja piirsi paperille ruhjoutunutta päätä esittävän kuvan ja selitti matalin äänin kaikki sen yksityiskohdat.
"Omituinen ja kamala näky epäilemättä", virkkoi lordi Uplandtowers ottaen piirroksen käteensä. "Ei nenää eikä korvia!"
Samalla viikolla, kreivittären mentyä tervehtimään vanhempiansa, lordi Uplandtowers lähetti lähimmästä kaupungista hakemaan erästä käsityöläistä, joka maalasi ilmoituskilpiä ja suoritti taitavasti kaikenlaisia mekaanisia töitä. Lordi teki miehelle tajuttavaksi, että häneltä pyydetty tehtävä oli aivan yksityisluontoinen, ja vaitiololupaus vahvistettiin rahasummalla. Sitten avattiin komeron ovi tiirikalla ja mies ryhtyi työhön käyttäen apunaan opettajan piirrosta. Lordin valvonnan alaisena kävi kätevä mekaanikko ja maalari jumalallisen marmorikuvan kimppuun. Minkä tuli oli runnellut henkilössä, sen runteli taltta kuvassa. Se oli häikäilemätön, pirullinen hävitystyö, jonka tulos esiintyi sitäkin kauhistuttavampana kun se maalattiin luonnollisin värein.
Kuusi tuntia myöhemmin, miehen mentyä, lordi Uplandtowers katseli työtään, hymyili ilkeästi ja virkkoi:
"Veistokuvan on esitettävä miestä sellaisena kuin hän eläessään oli, ja hän oli tällainen! Ha, ha! Mutta tätä ei ole tehty suotta, vaan hyvässä tarkoituksessa."
Hän sulki komeron oven ja lähti hakemaan kreivitärtä kotiin.
Seuraavana yönä Barbara nukkui, lordi sitävastoin pysytteli valveilla. Barbaran kerrotaan unessa hymisseen rakkaita sanoja, ja lordi tiesi, että kuviteltu hellä keskustelu tapahtui sen miehen kanssa, jonka hän oli korvannut ainoastaan nimeksi. Vihdoin kreivitär heräsi ja nousi vuoteestaan, ja sitten uudistuivat edellisten öiden tapaukset. Lordi makasi hiljaa, kuunnellen. Kello kuului lyövän kaksi, kun Barbara lähti huoneesta jättäen oven raolleen ja kulki käytävän toiseen päähän, missä hän tavallisuuden mukaan sytytti kynttilän. Niin syvä oli hiljaisuus, että lordi voi vuoteestaan kuulla hänen puhaltavan hehkuvaan taulaan, iskettyään teräksellä piihin. Hän kulki edelleen huoneeseensa, ja lordi kuuli tai oli kuulevinaan, että avain kiertyi lukossa. Seuraavassa silmänräpäyksessä kuului sieltä päin ankara, pitkä huuto, joka kajahteli talon etäisimmissä kulmissa. Se toistui ja sitten kuului raskas kaatuminen.
Lordi Uplandtowers hyppäsi vuoteestaan. Hän kiiruhti pimeän käytävän läpi vaimonsa huoneen ovelle ja sinne ehdittyään hän näki nuoren kreivittären makaavan yöpuvussaan komeron lattialla. Ehdittyään hänen luokseen lordi huomasi hänen vain pyörtyneen — hän oli jo pelännyt käyneen pahemmin. Hän nosti vaimonsa käsivarsilleen ja lukitsi nopeasti komeron oven. Muutaman hetken kuluttua Barbara avasi silmänsä. Sanaakaan sanomatta hän painoi kasvonsa miehensä kasvoja vasten. Lordi kantoi hänet takaisin makuuhuoneeseen ja koetti samalla häivyttää hänen pelkoansa nauramalla hänen korvaansa — naurua, jossa omituisesti yhtyivät toisiinsa ilkeys, hellyys ja raakuus.
"O-ho-ho!" virkkoi lordi. "Hieman säikähtynyt, kultaseni, vai kuinka? Millainen lapsi sinä oletkaan! Pelkkää pilaa, Barbara, — oivallista pilaa! Mutta lapsukaisen ei pidä öiseen aikaan vaeltaa vaatekomeroon katselemaan rakkaan vainajansa haamua! Ja jos hän sen tekee, niin hänen täytyy olla valmis pelästymään häntä — o-ho-ho!"