Kun he olivat ehtineet makuuhuoneeseen ja Barbara oli täysin toipunut, vaikka hermot olivat vielä kovin kiihdyksissä, puhutteli lordi häntä sitäkin ankarammin: "Vastaahan minulle nyt, mylady, rakastatko häntä — häh?"
"En — en!" sopersi hän kauhuissaan tuijottaen miehensä silmiin. "Hän on liian hirveä — en, en!"
"Oletko aivan varma?"
"Aivan varma", vastasi uupunut kreivitär parka.
Hänen luontainen itsepintaisuutensa ilmeni kuitenkin pian uudelleen.
Seuraavana aamuna lordi kysyi jälleen: "Rakastatko häntä nyt?"
Barbara vavahteli, mutta ei vastannut mitään.
"Se merkitsee, että sinä yhä häntä rakastat!" huudahti lordi.
"Se merkitsee, etten tahdo valehdella, enkä myöskään suututtaa mylordia", vastasi Barbara arvokkaasti.
"Ajattelehan, jos niin ollen katselisimme häntä vielä kerran?" Puhuessaan hän äkkiä tarttui vaimoaan vyötäisistä kiinni ja kääntyi kuin olisi aikonut viedä hänet takaisin tuohon kammottavaan komeroon.
"Ei — ei! Oh — ei!" huusi Barbara, ja hänen epätoivoinen vastustuksensa osoitti, että yöllinen säikähdys oli jättänyt hänen mieleensä syvemmät jäljet kuin olisi voinut arvata.
"Vielä annos tai pari, niin hän paranee", mietti lordi itsekseen.