"Minä en voi ajatellakaan häntä!" huudahti kreivitär-raukka masentuneena. "Minua hävettää — kuinka saatoinkaan olla niin viheliäinen! Minä lupaan olla tästä lähin käyttäytymättä huonosti, ja sinä et enää näytä minulle tuota ilkeätä kuvaa, ethän?"
Lordi tunsi hyvin voivansa antaa pyydetyn lupauksen. "En", vastasi hän.
"Silloin minä kyllä rakastan sinua", virkkoi Barbara vilkkaasti ikäänkuin peljäten, että häntä jälleen voitaisiin rangaista. "Ja minä lupaan olla koskaan uneksimattakaan mitään ajatusta, joka sotii nykyisen avioliittoni velvollisuuksia vastaan."
Oli omituista, että tämä teeskennelty rakkaus sai tottumuksen voimasta jonkinlaisen todellisuusluonteen. Kreivittäressä ilmeni orjallista kiintymystä mieheensä ja samalla alkoi Edmondin muisto käydä hänelle vastenmieliseksi. Kiintymys lisääntyi ja vakiintui, kun kuva oli viety pois. Pysyvä mielenmuutos oli tapahtumassa ja voimistui yhä vuosien kuluessa. Ainoastaan kokeneet lääkärit voivat meille selittää, kuinka pelko voi aiheuttaa tuollaisen vaihdoksen, mutta luullakseni; eivät sellaiset tapaukset ole aivan tuntemattomia.
Lopulta osoittautui parannusmenetelmä niin tehokkaaksi, että siitä itsestään aiheutui uusi sairaus. Barbara näet alkoi kiintyä mieheensä siinä määrin, ettei tahtonut mielellään hetkeksikään poistua hänen näkyvistään. Hän ei halunnut oleskella, muualla kuin hänen huoneessaan, vaikka ei voinutkaan olla säpsähtämättä hänen arvaamatta astuessaan sisään. Hän katseli melkein lakkaamatta miestänsä. Lordin lähtiessä ajelemaan hän tahtoi päästä mukaan, ja pieninkin toisille naisille osoitetta kohteliaisuus sai hänet suunnattoman mustasukkaiseksi. Hänen pelkkä uskollisuutensa muuttui lopulta rasitukseksi: se riisti lordin aikaa, rajoitti hänen vapauttaan ja sai hänet ankarasti kiroilemaan. Kun lordi toisinaan puhui kiivaasti, ei Barbara enää lohduttautunut pakenemalla omaan sisäiseen maailmaansa, sillä se kiintymys toiseen, joka oli aikaisemmin suonut hänelle runsaan korvauksen, oli nyt jäähtynyttä tuhkaa. Tästä lähtien oli pelotetun ja kidutetun naisen elämä — joka olisi voitu kehittää paljoa korkeampiin tehtäviin, ellei hän olisi joutunut vanhempainsa halpamaisen kunnianhimon ja aikakauden sovinnaisuuksien uhriksi — pelkkää alamaista tottelevaisuutta luonnotonta ja julmaa miestä kohtaan. Pieniä henkilökohtaisia seikkoja sattui hänelle toinen toisensa jälkeen — puoli tusinaa, kahdeksan, yhdeksän, kymmenen sellaista tapausta — sanalla sanoen: hän synnytti miehelleen seuraavien kahdeksan vuoden aikana yksitoista lasta, mutta puolet niistä tulivat maailmaan ennen aikojaan ja kuolivat muutaman päivän ikäisinä. Yksi ainoa lapsi, tyttö, eli täysi-ikäiseksi. Hänet nai sittemmin jalosukuinen mr Beltonleigh, joka sai lordi D'Almaine'in arvonimen, kuten muistanette.
Poikaa ja perijää ei ollut. Ruumiiltaan ja sielultaan kokonaan runnellun lady Uplandtowersin vei hänen miehensä ulkomaille nähdäkseen mitä lämpöisempi ilmanala voisi vaikuttaa hänen riutuneeseen terveyteensä. Mistään ei ollut apua. Hän kuoli Firenzessä muutaman kuukauden kuluttua.
Vastoin odotusta lordi Uplandtowers ei mennyt uusiin naimisiin. Sellaiset omituiset, ankaran säälimättömät tunteet kuin hänen eivät näytä voivan periytyä. Kuten tiedämme, siirtyikin arvonimi hänen kuoltuaan veljenpojalle. Kenties ei ole yhtä tunnettua, että kun taloa ryhdyttiin laajentamaan kuudetta kreiviä varten, löydettiin perustusta kaivettaessa särkyneen marmoriveistoksen kappaleita. Ne jätettiin tarkastettaviksi useille muinaistutkijoille, jotka otaksuivat, että veistos, mikäli vahingoittuneista palasista saattoi päätellä, oli runneltu roomalainen satyyri tai kuoleman vertauskuva. Ainoastaan muutamat seudun vanhimmista asukkaista arvasivat, ketä oli esittänyt se kuva, jonka löydetyt kappaleet olivat muodostaneet.
Minun olisi ollut lisättävä, että Melchesterin tuomiorovasti piti kohta kreivittären kuoltua erinomaisen saarnan, jossa hän — joskin nimiä mainitsematta — viittasi yllä kerrottuihin tapauksiin. Hän esitti laajasti sitä ajatusta, että oli mieletöntä antautua aistillisen, kaunista ulkomuotoa tavoittelevan rakkauden valtoihin ja todisti, että mainitun tunteen ainoa järkevä ja hyveellinen kasvu perustui sisäisiin arvoihin. Mitä tulee siihen hellämieliseen, joskin hieman pintapuoliseen naishenkilöön, jonka tarinan olen teille kertonut, on varsin varmaa, että nuoren Willowsin hurmaava ulkomuoto oli pääasiallisimpana aiheena hänen avioliittoonsa. Se oli sitäkin valitettavampaa, kun miehen kauneus, kaikkien yksimielisen todistuksen mukaan, oli hänen hyvien ominaisuuksiensa joukossa vähäpätöisin, sillä hänen luonnettaan kiitettiin lujaksi ja vilpittömäksi, älyä teräväksi ja hänen tulevaisuutensa näytti inhimillisesti katsoen varsin lupaavalta.
* * * * *
Seuran jäsenet kiittivät vanhaa tohtoria kertomuksesta, jonka rovasti sanoi olevan hänen tarinaansa paljon mielenkiintoisemman. Eräs vanhahko jäsen, jota tavallisesti kutsuttiin kirjatoukaksi, sanoi että naisen luonnollinen uskollisuusvaisto voi tosiaankin merkillisellä tavalla miehen kuoltua vallata hänen sydämensä, jos sattuu jotakin, mikä väkevästi kohottaa alkuperäisen, tunteen ja miehen alkuperäisen hahmon hänen mieleensä — miten vähäpätöinen vainaja lieneekin ollut yhteiskunnallisessa tai muussa katsannossa. Sitten syntyi yleinen keskustelu, joka koski naisen kykyä nähdä kuvassa alkuperäistä, unessa todellista — kykyä, jota miehissä (hentomielisen jäsenen mielestä) ei vastaa mikään.