Rovastin mielestä sellaiset tapaukset kuin tohtorin kertoma pikemmin kuvailivat äkkiä uudelleen syttynyttä intohimoa kuin piilevää aito rakkautta. Kertomus oli palauttanut hänen mieleensä erään tarinan, jonka hän oli kuullut nuoruudessaan ja jonka hän lupasi koettaa esittää, vaikka pelkäsikin sen herättävän paljon vähemmän mielenkiintoa kuin edellisen. Siinä ilmeni jälkimmäinen, parempi tunteen laji, ja siinäkin oli sankaritar suvultaan miestänsä ylhäisempi. Seura pyysi rovastia jatkamaan, ja hän aloitti.
3.
STONEHENGEN MARKIISITAR.
Esittänyt Rovasti.
Eräässä komeassa herraskartanossa, joka nuoruuteni aikana oli minulle hyvin tuttu ja sijaitsi tuskin sadan peninkulman päässä Melchesterin kaupungista, eli monta vuotta sitten ylhäinen nainen, jonka persoonalliset avut olivat niin erikoiset, että melkein kaikki Wessexin aatelis- ja herrasmiehet liehittelivät ja hemmottelivat häntä. Jonkin aikaa nämä huomaavaisuudenosoitukset miellyttivät häntä sangen hyvin. Mutta samoinkuin kelpo Robert Smithin mukaan (jonka saarnat ansaitsisivat joutua paljon ahkerammin luetuiksi) intohimoinen metsästäjä pitäisi rangaistuksena ja kiusana, jos hänen täytyisi joka päivä mennä metsälle haukkoineen ja koirineen, samoin tämä ylhäinen nainen pian kyllästyi siihen alinomaiseen palvontaan, josta hän aluksi oli nauttinut. Tämän varsin luonnollisen mielialanvaihteen vuoksi hän käänsi katseensa suoraan, alaspäin, käyttääkseni sosiaalista sanontaa. Hän näet rakastui järjettömän intohimoisesti erääseen nuoreen mieheen, joka oli ulkonäöltään ihan tavallinen, sitäpaitsi vaatimatonta sukua ja aivan vailla yhteiskunnallista asemaa. Nuori mies, lukkarin poika, joka oli luonteeltaan hiljainen ja hienotunteinen, käytökseltään miellyttävä ja vilpitön sydämeltään, oli palveluksessa nuoren naisen isän, Avonin kreivin tilanhoitajalla ja toivoi tulevaisuudessa pääsevänsä samanlaiseen asemaan. Lisättävä on, että lady Carolinen kiintymystä hieman lisäsi se huomio, että eräs kylän tytöistä oli kovin rakastunut nuorukaiseen ja että viimeksimainittu oli osoittanut tytölle jonkinlaista huomaavaisuutta, tosin vain satunnaista ja viatonta laadultaan.
Koska työ alinomaa pakotti nuorukaista oleskelemaan talossa ja sen lähitienoilla, oli lady Carolinellä usein tilaisuutta nähdä ja puhutella häntä. Ladyllämme oli, Chaucerin sanontaa käyttääkseni, "lemmen kaunis taide kokonansa", aina sormenpäihin asti, ja nuorukainen, jonka sydän oli herkkä syttymään, havaitsi pian hänen äänessään ja katseessaan ilmenevän hellyyden. Aluksi hän ei rohjennut uskoa onneensa, koska ei tiennyt, kuinka kyllästynyt hän oli hienostuneihin miehiin. Mutta tulee hetki, jolloin yksinkertaisinkin mies näkee toisen puoliskonsa vilkahtavan esiin kauniista silmistä, ja tuo hetki tuli meidänkin miehellemme, jota ei suinkaan voinut soimata yksinkertaiseksi. Hänen saavutettuaan enemmän varmuutta johtivat satunnaiset kohtaukset sopimuksenmukaisiin, kunnes he eivät enää ollenkaan salanneet toisiltaan tunteitansa. He kuiskailivat helliä sanoja, kuten rakastavat ainakin, ja olivat kovin toisiinsa kiintyneet. Mutta he eivät antaneet muun maailman vilahdukseltakaan aavistaa suhdettansa.
Kun nyt lady Caroline rakkautensa vaikutuksesta kävi yhä vähemmän harkitsevaksi ja nuorukainen oman tunteensa nojalla yhä nöyremmäksi, ja kun he yhdessä tarkastelivat tilannetta, niin heidän asemansa näytti sietämättömän toivottomalta. Mahdottomalta tuntui, että lady Caroline milloinkaan uskaltaisi pyytää lupaa saadakseen mennä hänen kanssaan naimisiin, ja yhtä mahdottomalta, että hän voisi vaieta ja luopua hänestä. Niin ollen he päättivät valita kolmannen mahdollisuuden: mennä salaa naimisiin, mutta näennäisesti elää samoinkuin ennenkin. Tässä suhteessa he erosivat ystäväni kertomuksen rakastavista.
Vanhempainkodissa ei ollut ketään, joka olisi voinut aavistaa, että kylmän rauhallisena saliin astuva lady Caroline eräänä päivänä tätinsä luona käydessään oli saanut tilaisuuden liittyä rakastajaansa siteillä, jotka vain kuolema voi katkaista. — Niin oli kumminkin laita: nuori nainen, joka ratsasti pulskilla hevosilla, ajeli pikku vaunuissaan jokaisen kunnioittavasti tervehtiessä, ja nuori mies, joka astuskeli pelloilla, valvoi metsänhakkuuta ja kalalammikoiden rakentamista — he molemmat olivat nyt mies ja vaimo.
Kuukauden ajan he käyttäytyivät ihan suunnitelmanmukaisesti: tapasivat toisensa salaa milloin ja missä vain sopi ja olivat kumpikin ylen onnelliset ja tyytyväiset. Mutta kuukauden lopulla, kun lady Carolinen rakkauden ensimmäinen kiivas hehku alkoi viilentyä, hän toisinaan itsekseen kummasteli, kuinka hän, jolla olisi ollut tilaisuus valita oikea aatelismies, parooni tai ritari tai — jos olisi ollut vakavamielinen — sellainen verraten suruton piispa tai tuomari, johon nuoret lesket yleensä helposti kiintyvät, oli voinut mennä niin harkitsematta naimisiin. Niin tapahtui varsinkin silloin, kun lady Caroline heidän salaisten kohtaustensa aikana huomasi, että vaikka hänen miehensä olikin mietteliäs ja sangen paljon lukenut, heillä ei kumminkaan ollut sosiaalisessa katsannossa yhtään yhteistä kokemusta. Aviomiehellä oli tapana käydä yön tultua vaimonsa luona hänen omassa huoneessaan, elleivät he voineet kohdata toisiaan muualla. Siinä tarkoituksessa lady Caroline jätti auki pihanurmikon puoleisen ikkunan, jonka kautta pääsi takaportaille. Siten aviomies voi hiljaisuuden vallitessa hiipiä vaimonsa huoneeseen ja päästä hänen vaiheilleen.
Eräänä pimeänä yönä hän tapansa mukaan kulki mainittua tietä. Kun he olivat seurustelleet suunnilleen tunnin ajan, arveli aviomies, että hänen oli lähdettävä.