"Minä olen palannut kotiin viime yönä", kertoi hän, "ja totta puhuen olen jo nauttinut täyden määrän." Isännän puoleen kääntyen hän lisäsi: "No, Dornell — viekas Reynard se vei sinun karitsasi? Ha, ha!"
"Mitä?" huudahti Squire Dornell tylsästi yli pöydän, jonka ääressä he kaikki seisoivat. Kylmä maaliskuun aurinko valaisi hänen täyteläisiä, sileäksi ajeltuja kasvojaan.
"Totta kaiketi sinä tiedät, mitä koko kaupunki tietää — olet kai jo saanut kirjeen — että Stephen Reynard on nainut sinun Bettysi? Niin totta kuin elän! Koko juttu oli hyvin järjestetty. He erosivat heti ja tapaavat toisensa vasta viiden kuuden vuoden kuluttua. Mutta hyvä Jumala, täytyyhän sinun se tietää!"
Kaatumisesta aiheutuva jymähdys oli ainoa vastaus. Vieraat kääntyivät nopeasti katsomaan. Squire oli kaatunut kuin pölkky pöydän taakse ja makasi liikahtamatta tammipermannolla.
Lähinnä seisovat kumartuivat hänen puoleensa, toiset neuvottomina hätäilivät. Havaittiin että hän oli ihan tajuton, vaikka huokaili ja puhkui kuin pajanpalkeet. Hänen kasvonsa olivat lyijynharmaat, suonet paisuneet, ja hiki helmeili hänen ohimoillaan.
"Mikä hänen tuli?" kysyi joku.
"Halvauskohtaus", sanoi Eversheadin tohtori vakavasti.
Tavallisesti hänet kutsuttiin kartanoon vain pieniä vammoja parantamaan, ja hän oivalsi nyt tilanteen tärkeyden. Hän kohotti isännän päätä, irroitti hänen kaulaliinansa ja vaatteensa ja soitti palvelijoita, jotka kantoivat sairaan yläkertaan.
Siellä hän makasi kuin nukutettuna. Lääkäri päästi hänestä verta pesuvadillisen, mutta vasta kello kuuden tienoissa hän tuli jälleen tajuihinsa. Päivällisseurue oli jo kokonaan hajaantunut, useimmat olivat lähteneet kotiinsa; vain pari kolme henkilöä oli jäänyt.
"Siunatkoon", huokaili Baxby kerran toisensa jälkeen, "enhän minä tiennyt, että Dornellin ja hänen ladynsä välit ovat sillä tolalla! Minä luulin, että hän oli järjestänyt pidot juhliakseen tapausta, joka oli tähän saakka pidetty salaisuutena! Hänen pikku tyttärensä siis meni naimisiin hänen tietämättään!"