LADY ICENWAY.
Esittänyt Suntio.
Hänen Majesteettinsa kuningas Yrjö kolmannen — oikean uskon ja amerikkalaisten alusmaiden puolustajan — hallitessa eli eräässä viheriöitsevässä metsäseudussa Bristolin ja Exonburyn kaupungin välillä nuori nainen, joka muistutti useita jo puheenaolleita sikäli, että hänkin oli hyvin lahjakas ja erinomaisen kaunis. Näiden ominaisuuksien lisäksi hänellä oli hieman vallaton ja itsepäinen luonnonlaatu. Kumminkaan ei hänen kokeneisuutensa ollut niin suuri kuin hänen varma esiintymistapansa olisi voinut saada uskomaan. Hän oli orpo ja asui senvuoksi setänsä luona. Vaikka viimeksimainittu mielellään piti silmällä hänen menestystään, sai hän kuitenkin usein viettää aikaansa omin neuvoin.
Ollessaan suunnilleen yhdeksäntoista vuoden ikäinen, tämä rakastettava nuori nainen ratsasti eräänä päivänä metsässä lähellä setänsä taloa, seuranaan vain eräs nuori poikanen. Hevonen sattui laukatessaan kompastumaan, jolloin ratsastajatar putosi maahan. Hän ei loukkaantunut pahoin, ja hänet saattoi kotiin eräs herrasmies, joka oli ilmaantunut näkyviin juuri onnettomuuden sattuessa. Tämä herra, joka oli hänelle täysin vieras, osoittautui erään lähellä asuvan tilanomistajan vieraaksi. Hän oli syntyjään hollantilainen ja tapasi silloin tällöin liikeasioissa tai huvikseen matkustaa Englantiin tiluksiltaan Guianasta, Etelä-Amerikan pohjoisosasta, missä hän yleensä oleskeli.
Siitä syystä Wessexissä vain harvat tunsivat hänet ja tuttavuus sen herrasmiehen kanssa, jonka talossa hän vieraili, oli sekin pintapuolista laatua. Joka tapauksessa kävi ystävyys hänen ja Heymere'ien kesken — se oli sedän ja hänen veljentyttärensä nimi — vähitellen yhä lämpimämmäksi. Koska siihen aikaan paikkakunnalla oli varsin vähän hienoa väkeä, oli uusi tulokas, jos hänellä oli hiemankaan seurustelutaipumuksia ja hyvää mainetta, varmasti aina tervetullut. Hellä tunne (kuten romantikot asiaa nimittävät) versoi nuorissa nopeasti kehittyen pian täydeksi tuttavallisuudeksi. Anderling, vieras herrasmies, oli luonnonlaadultaan sangen kuuma ja vaikka hän yrittikin salata tunteitaan, oli kuitenkin helppo havaita, että miss Maria Heymere oli tehnyt häneen syvemmän vaikutuksen kuin kiveen raapaisemalla. Hänen on aivan mahdotonta vapautua miss Marian lumoista, vaikka hän ilmeisesti ei katsonut voivansa mitään toivoa. Tämä toivottomuus vuorostaan loi miss Mariaan iloista voiman tuntoa, joskaan hänessä ei ollut eleillä pelkkä myötätunto, kun hän salaa kuuli ihailijansa syvään huokailevan.
Kaikkien mahdollisten tekosyitten nojalla siirrettyään luonakäyntiään tuonnemmaksi hän keräsi vihdoin kaiken rohkeutensa ja tarjosi neidolle kättänsä ja sydäntänsä. Koska neito ei suinkaan ollut hänelle ynseä, joskaan ei yhtä lemmekäs kuin hän, ja koska setä ei asettunut asiaa vastustamaan, niin hän suostui jakamaan hänen kanssaan hyvät ja huonot päivät kaukaisessa siirtomaassa, jossa mr Anderlingin riisi, kahvi, maissi ja puutavarat antoivat hänelle runsaat tulot, minkä väitteen muuten todisti oikeaksi hänen ystävänsä, sedän naapuri. Lyhyesti sanoen: koska mr Anderlingin oli välttämättä palattava omalle maallensa, määrättiin häät vietettäviksi varhemmin kuin on tavallista tai suotavaa, kun on kysymyksessä avioliitto verraten tuntemattomien asianosaisten kesken.
Häät vietettiin ja Maria lähti setänsä kodista. Hän matkusti miehineen ensin Lontooseen ja pari viikkoa myöhemmin suuren valtameren poikki heidän etäiseen kotiinsa — missä heidän ei kumminkaan ollut määrä kauan viipyä, sillä mr Anderling aikoi myydä omaisuutensa, kunhan sota loppuisi ja hän voisi tehdä sen edullisesti. Sitten he voisivat matkustaa takaisin Eurooppaan ja asettua mihin pääkaupunkiin haluaisivat.
Kun he olivat ehtineet kauemmaksi, huomasi Maria, että hänen miehensä kävi yhä rasittuneemmaksi, ja päiväntasaajan poikki kuljettua hän oli yhtä alakuloinen kuin ennen kosintaansa. Muutamia päiviä ennen Paramariboon saapumista hän syleili vaimoaan tulisesti ja pyysi kyynelet silmissä saada tunnustaa jotakin. Hän kertoi varsin nuorella iällä onnettomuudekseen naineensa Quebecissä erään naishenkilön, jonka maine oli osoittautunut joka suhteessa kehnoksi. Tämä huomio oli ollut vähältä tappaa hänet, mutta lopuksi hän oli eronnut vaimostaan, jota hän sittemmin ei ollut nähnyt. Hän oli toivonut ja rukoillut, että nainen olisi kuollut, mutta Lontoossa ollessaan, vähän ennen heidän lähtöänsä, hän oli saanut tietää hänen vielä elävän. Hän oli päättänyt säästää rakasta vaimoaan näiltä ikäviltä tiedoilta, mutta se oli osoittautunut hänelle mahdottomaksi. Hän toivoi, ettei asiain tila mitenkään muuttaisi heidän tunteitaan enempää kuin sen myöskään tarvitsi vaikuttaa heidän ulkonaisen elämänsä juoksuun.
Silloin meidän ylpeän ja vallanhimoisen naisemme mieli purkautui väkivaltaisesti kun luoteismyrsky, ja olihan hänellä syytä kyllin. Hän oli kuitenkin luonteeltaan siksi joustava, ettei antanut kuulemansa tunnustuksen masentaa itseänsä, kuten epäilemättä olisi ollut laita useiden tuttavieni naisten, varsinkin niin kaukana kotoa, päiväntasaajan helteessä. Oikeastaan oli mr Anderling surkuteltavampi, sillä hän rakasti nuorta puolisoansa mielettömästi (hänen suonissaan näet virtasi vierasta verta) ja hänet oli johtanut rikokseensa Marian erinomainen kauneus, jonka mahtia vastaan hän oli taistellut yötä päivää, kunnes koko hänen vastustuskykynsä oli lopussa. Niistä toimenpiteistä, joihin nyt oli ryhdyttävä, alkoi Maria puhua — miten järkevä hänen ehdotuksensa oli, jääköön tässä arvostelematta.
"Minä jätän teidän ratkaistavaksenne", sanoi hän, miehen esitettyä koko joukon hedelmättömiä valituksia ja vakuutuksia, "minä jätän teidän ratkaistavaksenne, eikö teidän, jos teissä vielä on jäljellä miehuuden häivääkään, ole suostuttava kaikkeen, mitä pidän parhaana päästäkseni siitä pulasta, johon olette minut saattanut?"