Esittänyt Punakka mallasmestari.
Kaikki ne, jotka vähänkin tuntevat Stapleford Parkin historiaa, tietävät sanomattakin, että tilan omisti kahdeksannentoista vuosisadan keskivaiheilla Timothy Petrick, mies, joka osasi paremmin kuin kukaan muu hankkia itselleen kauniita tiluksia antamalla lainoja kiinnityksiä vastaan. Timothy oli ammatiltaan asianajaja ja useat aatelismiehet käyttivät häntä edustajanaan, joten hänelle tarjoutui tilaisuus harjoittaa sitä erikoista liiketoiminnan muotoa, joka avautui hänelle jonkinlaisen ilmestyksen tietä. Väitetään, että eräs hänen sukulaisensa, erittäin syvämietteinen ajattelija, joka myöhemmin ikävä kyllä ajettiin eliniäkseen maanpakoon, koska oli tehnyt erehdyksiä erään testamentin allekirjoittamisessa, oli perehdyttänyt hänet eräisiin lainopin osiin, joita hän päätti käytellä omaksi hyväkseen.
Olipa miten tahansa, minulla ei ole mitään erikoista kerrottavaa hänen varhaisemmista, toimeliaammista vuosistaan, vaan pikemmin niistä ajoista, jolloin hän — jo vanhana miehenä — oli yllämainitulla tavalla saanut haltuunsa useita suuria maatiloja, muiden muassa Staplefordin valtaisan kartanon, jonka komeassa, nykyjään hajoitetussa päärakennuksessa hän asusti. Sitäpaitsi hän omisti tiluksia Marlottissa ja Sherton Abbasin tienoilla, melkein koko Millpoolin kauppalan ja useita maatiloja lähellä Ivelliä. Minun muistissani on nykyjään tuskin puolet hänen maaomaisuudestaan, mutta se ei olekaan kovin tärkeätä nyt, kun mies on kuollut ja haudattu jo monta vuotta sitten. Kerrotaan, ettei hän milloinkaan maksanut ostamansa maatilan hintaa, ennenkuin oli omin jaloin astellut sen koko alueen ristiin rastiin ja käännellyt maata omalla lapiollaan saadakseen selville sen ominaisuudet. Katsoen hänen alueittensa laajuuteen lienee siinä ollut työtä aivan riittämään asti.
Siihen aikaan, josta nyt käyn kertoilemaan, oli Timothy Petrick yli kahdeksankymmenen ikäinen, ja hänen poikansa oli kuollut. Mutta hänellä oli kaksi pojanpoikaa, joista toinen, vanhempi, hänen kaimansa, oli naimisissa ja odotti piakkoin saavansa perillisen. Juuri silloin isoisä sairastui — hengenvaarallisesti, kuten otaksuttiin katsoen hänen korkeaan ikäänsä. Testamentissaan vanhus oli perustanut fideikomissin (sillä nimellä lakimiehet luullakseni sitä nimittävät), määräten kaikki tiluksensa vanhemmalle pojanpojalleen ja hänen miespuolisille rintaperillisilleen tai, ellei niitä ollut olemassa, nuoremmalle pojanpojalleen ja hänen rintaperillisilleen tai, ellei niitäkään ollut olemassa, kaukaisemmille sukulaisille, joita ei nyt ole tarvis mainita.
Vanhuksen maatessa sairaana synnytti hänen vanhemman pojanpoikansa vaimo, Annetta, odotetun lapsensa, joka havaittiin pojaksi. Timothy, hänen miehensä, ei ollut laisinkaan laskeileva, vaikka kuuluikin laskeilevaan sukuun. Hän oli päinvastoin silloin elävistä Petrickeistä ainoa, jonka sydämessä eivät tunteet aina liikkuneet voitonhimon uomissa, ja senvuoksi hän ei myöskään ollut mennyt hyviin naimisiin, kuten sanotaan. Hänen vaimonsa näet kuului perheeseen, joka ei ollut hänen omaa perhettään kummempi, koska isänsä oli pikkukaupungin käsityöläisiä. Joka tapauksessa hän oli erittäin kaunis nainen, ja hänen miehensä oli nähnyt hänet, kosinut häntä ja nainut hänet kiivaan rakastumisen tilassa, varsin lyhyen tuttavuuden jälkeen ja tuntematta hänen sydämensä tarinaa. Hän ei ollut toistaiseksi huomannut olevan mitään syytä katua valintaansa, joten hän kovin toivoi vaimonsa pian toipuvan.
Äiti ja lapsi voimistuivat yhä, joten ei luultu enää olevan mitään vaaraa. Silloin tapahtui äkillinen käänne: äidin tila huononi siinä määrin, että se pian oli kerrassaan toivoton. Huomatessaan lopun lähestyvän hän kutsui luokseen miehensä, joka saapui viipymättä. Saatuaan vakuuden siitä, että he olivat yksinään, pyysi vaimo miestään pitämään lapsesta mahdollisimman hyvää huolta, olivatpa asiat miten tahansa. Siihen Timothy tietenkin mielellään suostui. Hieman epäröityään Annetta sanoi, ettei voinut kuolla petos omallatunnollaan; hänellä oli tehtävänä ankara tunnustus, ennenkuin hänen huulensa iäksi sulkeutuivat. Sitten hän mainitsi lapsen isyyttä koskevan seikan, jonka laita ei ollut aivan niin kuin Timothy oli otaksunut.
Vaikka Timothy Petrick oli kuumaverinen mies, ei hän kuitenkaan yleensä ilmaissut hermostumistaan. Tänä ankarana hetkenäkin hän käyttäytyi niin sankarillisesti kuin suinkin voi toivoa. Hänen vaimonsa kuoli jo samana yönä. Hänen maatessaan ruumiina Timothy riensi sairaan isoisän vuoteen ääreen ja ilmoitti hänelle, mitä oli tapahtunut, lapsen syntymän, vaimonsa tunnustuksen ja hänen kuolemansa, sekä vannotti vanhusta vielä yhdennellätoista hetkellä kokoamaan voimansa ja muuttamaan testamenttinsa, jotta vieras tungettelija syrjäytettäisiin. Vanhaa Timothyä, joka näki asiat samassa valossa kuin hänen pojanpoikansa, ei tarvinnut yllyttää, kun oli kysymyksessä laillisen perintöjärjestyksen ylläpitäminen. Hän laati uuden testamentin, jossa määräsi fideikomissin vanhemmalle Timothylle hänen eliniäkseen ja sitten testamentin päiväyksen jälkeen mahdollisesti syntyville miespuolisille perillisille ja heidän jälkeensä nuoremmalle pojanpojalle Edwardille ja hänen perillisilleen. Siten joutui äskensyntynyt lapsi, joka oli ollut monien toiveiden esineenä, perintöjärjestyksen ulkopuolelle.
Vanha kiinnitystenomistaja ei elänyt enää kauan. Järkyttävä paljastus oli vaikuttanut häneen tuntuvasti. Hänet koottiin isäinsä tykö niinkuin kaikkein armeliaimmat miehet sinne kootaan. Vaimonsa ja isoisänsä hautajaisten jälkeen Timothy yritti palata entiseen elämäänsä tuntien tyydytystä sen johdosta, että oli nopealla ja päättävällä toiminnallaan ehkäissyt häneen kohdistuneen inhottavan aviorikoksen seuraukset. Hän päätti mennä uusiin naimisiin, kunhan löytäisi mieleisensä vaimon.
Mutta ihmiset eivät aina tunne itseänsä. Timothy Petrickin katkera mieliala kehittyi vähitellen sellaiseksi naissukupuoleen kohdistuvaksi vihaksi ja luulevaisuudeksi, ettei hän voinut enää kosia, vaikka tutustuikin useihin viehättäviin naisiin. Hän kauhistui ajatellessaan jälleen joutuvansa aviomiehen asemaan, epäili jokaista hametta satimeksi ja jokaista mahdollista perillistä epätoivon kuiluksi. "Se, mikä on tapahtunut kerran, kun kaikki näytti olevan aivan hyvin, voi tapahtua toistekin", mietti hän mielessään. "Minä en halua saattaa nimeäni uudelleen vaaranalaiseksi." Niinpä hän luopui naimasuunnitelmistaan ja lakkasi kaipaamasta rintaperillistä, joka hänen jälkeensä tulisi Staplefordin omistajaksi.
Timothy oli tuskin kertaakaan nähnyt lapsiparkaa pidettyään huolta siitä, että hänen kasvattamistaan koskeva lupaus tuli jotenkuten täytetyksi. Muistaessaan sattumalta lupauksensa hän loi lapseen pikaisen silmäyksen, havaitsi hänen menestyvän hyvin, antoi joitakin määräyksiä ja meni jälleen menojaan. Siten he elivät yhdessä pari kolme vuotta Staplefordin kartanossa. Eräänä päivänä puistossa käyskellessään hän huomasi unohtaneensa nuuskarasiansa penkille. Kääntyessään sitä hakemaan hän näki poikasen seisovan penkin luona. Lapsi oli pujahtanut hoitajaansa pakoon ja leikki rasialla huolimatta sen aiheuttamista ankaroista aivastuksista. Paatunutta miestä alkoi huvittaa pienokainen, joka oli kyllin itsepintainen jatkaakseen leikkiä, vaikka seuraukset olivat verrattain epämiellyttävät. Hän tarkasteli lapsen kasvoja keksien niistä vaimonsa piirteitä, mutta ei omiansa, ja painui miettimään, kuinka surkuteltava lapsuus on — varsinkin kun ovat kysymyksessä halveksitut ja hyljätyt lapset, joiden joukkoon hänen edessään seisova poikanenkin oli luettava.