Miten hän sittemmin yrittikin tukahduttaa heränneitä tunteitaan, voitti inhimillinen rakkaudentarve kumminkin hänen niin sanotun viisautensa. Hän alkoi pitää hellää huolta pikku Rupertista. Tämän nimen oli hänelle antanut kuoleva äiti poikaa kastettaessa hänen huoneessaan, koska peljättiin lapsenkin kohta kuolevan. Timothy ei ollut milloinkaan tullut ajatelleeksi, että nimi voi merkitä jotakin, kunnes hän suunnilleen näihin aikoihin sai sattumalta tietää, että nuori Christminsterin markiisi, Southwesterlandin herttuan poika, johon Annetta oli ennen naimisiinmenoaan mieltynyt, oli samanniminen. Muistettuaan muutamia irrallisia sanoja vaimonsa viimeisistä lausumista hän vihdoin oivalsi hänen tarkoittaneen tätä henkilöä antaessaan avaimen pikku Rupertin tarinaan. Timothy, joka ei ollut onnellisimpina aikoinaankaan ollut kovin puhelias, voi nyt istua tuntikausia vaieten lapsen seurassa. Mutta poika oli niin liukaskielinen, ettei keskustelu milloinkaan tauonnut, vaikka Timothy Petrickillä ei ollut mitään sanottavaa. Tällä tavoin kulutettuaan aamupäivänsä Timothy tavallisesti lähti omaan huoneeseensa, jossa hän käyskeli edestakaisin, kiroilla sirautteli pitkään ja hartaasti, nimitti itseänsä naurettavimmaksi houkkioksi, mitä maa on milloinkaan päällänsä kantanut, ja vakuutti jättävänsä nallikan oman onnensa nojaan — unohtaakseen kaikki vakuutuksensa jo seuraavana aamuna. Onneksi eivät sellaiset tapaukset ole ihmisluonnolle vieraita, mutta milloinkaan ei liene sattunut, että mies olisi pitänyt entistä minäänsä pilkkanaan siinä määrin kuin tässä tapauksessa.
Pojan kasvaessa Timothy kiintyi häneen yhä enemmän, kunnes Rupert oli hänen elämänsä melkeinpä ainoana sisältönä ja tarkoitusperänä. Timothy Petrickissä piili sentään sen verran suvun ylpeyttä, että hän tunsi hieman kademieltä, kun hänen veljensä Edward vähän myöhemmin sai myöntävän vastauksen jalosukuiselta neidiltä Harriet Mountclereiltä, samannimisen varakreivin tyttäreltä. Mutta kun hän sittemmin mainitsemallani tavalla oli keksinyt Rupert-poikasen juontavan sukujuurensa vieläkin ylhäisemmistä yhteiskunnan kerrostumista, hävisivät nuo kateudentunteet kerrassaan. Mitä enemmän hän veljensä aristokraattisen avioliiton jälkeen harkitsi asiaa, sitä tyytyväisemmäksi hän kävi. Hänen vaimovainajansa ilmeni leppoisemmassa valaistuksessa, kun Timothy ajatteli, kuinka hyvä maku hänellä, yksinkertaisella keskiluokan naisella, ilmeisesti oli ollut. Se tietoisuus, että poika olemuksellaan — joskaan ei nimellään — edusti erästä Englannin hienointa sukua, oikeutti lopulta hänen kiintymyksensä lapseen.
"Hän oli sittenkin hienovaistoinen nainen", mietti hän ylpeästi mielessään. "Hän valitsi herttuan arvonimen lähimmän perijän — mikä oivallinen tempaus! Ja vaikka mies olisi ollut yhtä alhaista syntyperää kuin minä, ei vainaja sittenkään olisi ansainnut sitä kovaa kohtelua, joka on minun taholtani tullut hänen ja lapsen osaksi. Kuinka sitten nyt, kun oli käynyt ilmi, että niin huono maku oli ollut kaukana hänen sielustaan! Annetta rakasti aatelismiestä ja minun poikani on jalosukuinen minusta huolimatta!"
Mielenmuutoksen seuraukset alkoivat pian ilmetä. "Sen sijaan, että estin poikaa perimästä tilaani", mietiskeli Timothy, "olisi minun pitänyt iloita hänestä! Hän on ainakin isän puolelta mitä puhtainta rotua, jota vastoin hän asiain luonnollisen järjestyksen mukaan olisi ollut aateliton ytimiään myöten."
Mitä puutoksia Timothy Petrickissä lieneekään ollut, varmaa on, että hän uskoi lujasti kuninkaallisten ja muiden ylhäisten henkilöiden jumalalliseen etevämmyyteen. Ja mitä enemmän hän tarkasteli asiaa tältä näkökannalta, sitä enemmän häntä miellytti se ajatus, että hänen vaimoraukkansa oli parantanut Petrickien rotua. Hän ajatteli, millaisia rumia, laiskoja, juoppoja heittiöitä useat hänen omat sukulaisensa olivat olleet — ne kurjat kirjurit, koronkiskurit ja panttilainaajat, joita hänen esi-isiensä joukossa oli — ja mietti sitä mahdollisuutta, että jokin heidän kehnoista ominaisuuksistaan olisi voinut mennä perintönä hänen omalle lapselleen, joka olisi tuottanut hänelle surua vanhoilla päivillä, harmentanut hänen tukkansa, hakannut metsän paljaaksi ja Jumala tiesi mitä kaikkea, ellei hän olisi taitavan puutarhurin tapaan pitänyt huolta oksastamisesta siten jalostaen rotua. Lopulta alkoi kunnon Timothy aamuin illoin langeta polvilleen kiittääkseen Jumalaa siitä, ettei hänellä ollut näissä asioissa niin ahtaat mielipiteet kuin tavallisilla alhaissyntyisillä isillä yleensä.
Timothyn poveen pesiytynyt tyydytys sai ravintoa Petrick-suvun ominaisesta luonnonlaadusta. Petrickit näet olivat aina jumaloineet aatelisia ja samalla heitä nylkeneet. Kelpo Izaak Waltonin suhtautuminen kaloihin muistutti suuressa määrin vanhan Timothy Petrickin ja lievemmässä määrin hänen jälkeläistensä suhtautumista aatelisiin tilanomistajiin. On vaikea ymmärtää, kuinka voi samalla kertaa rakastaa ja kiduttaa toista, mutta varsin helppo on siten menetellä, kuten nämäkin tapaukset osoittavat.
Kun siis Timothyn veli Edward erään kerran viittaili siihen suuntaan, että Timothyn poika oli kyllä hyvä, mutta että hänen taustanaan oli vain kauppapuoteja ja virastoja, jotavastoin hänen omat lapsensa — mikäli niitä ilmaantuisi — olivat aivan toista maata, koska heillä oli äitinänsä, jalosukuinen Harriet, tunsi Timothy riemunsykähdyksen rinnassaan, kun ajatteli, miten helppoa hänen olisi kumota tuo väite, jos haluaisi.
Niin mielenkiintoiseksi kävi poika hänelle tässä uudessa valaistuksessa, että hän alkoi tutkia kuuluisain aatelissukujen vanhoja perhekronikoita — esimerkiksi Southwesterlandin herttuain historiaa — autuaan Kaarle kuninkaan ajoista aina omaan aikaansa asti. Hän painoi muistiinsa heidän osakseen tulleet kuninkaalliset lahjat ja läänitykset, omaisuudensiirrot, naimaliitot, viljelykset ja rakennukset. Erikoisen hartaasti hän tutki heidän valtiollisia ja sotilaallisia saavutuksiaan, jotka olivat melkoiset, sekä heidän kirjallisuuden ja taiteen aloilla suorittamaansa toimintaa, joka sekään ei ollut vähäksi arvattava. Hän tutki mainitun suvun muotokuvakokoelmaa ja ryhtyi sitten kiteytymistä tarkkaavan kemistin tavoin erittelemään nuoren Rupertin kasvoja keksiäkseen niistä ne historialliset viivat ja vivahteet, jotka maalaajat Van Dyke ja Lely ovat kankaalle ikuistaneet.
Kun poika ehti lapsuuden viehättävimpään kauteen, jolloin hänen naurunsa kaikui kautta Staplefordin kartanon, ei Timothy Petrickin omantunnonsoimauksilla ollut enää rajoja. Koko maailmassa ei ollut ketään, jolle hän olisi luovuttanut maatilansa niin mielellään kuin omalle Rupertilleen. Ja nyt piti pojan jäädä vaille perintöä hänen, Timothyn, järjettömän hankkeen takia. Koska hän ei aikonut mennä uusiin naimisiin, oli maatilojen määrä joutua hänen veljelleen ja veljenpojilleen, jotka eivät merkinneet hänelle mitään ja joiden kehuttu polveutuminen äidin puolelta oli vähäarvoinen seikka verrattuna Rupertin sukujuureen.
Kunpa hän olisi jättänyt isoisän ensimmäisen testamentin koskematta!