Esittänyt Mies hyvästä perheestä.
Kun matkustaa Casterbridge'istä Ivellin kaupunkiin, näkee tien oikealla puolella muurivihreän peittämän linnamaisen herraskartanon. Vaikka rakennus on verraten hyvin säilynyt, ovat sen alkuperäiset, valtavat mittasuhteet kuitenkin melkoisesti supistuneet. Sitäpaitsi se on, rakennusta välittömästi ympäröivää suhteellisen pientä puistoaluetta lukuunottamatta, eristetty niistä muhkeista tiluksista, jotka aikaisemmin kuuluivat sen omistajalle. Kartanossa näet asusti ennen muinoin Drenghardien eli Drenkhardien vanha aatelissuku, jonka miespuolinen haara on nykyjään sammunut ja jonka nimi seudun paikalliskronikkain mukaan merkitsee Strenuus Miles, vel Potator. Muutamiin suvun jäseniin jälkimmäinen mainesana ei ollenkaan sopinut; kuten tiedämme, oli eräs heistä kaksintaistelussa tämän seikan vuoksi. Nyt emme kumminkaan puhu siitä.
Kuningas Jaakko ensimmäisen hallituksen alkupuolella oli nuori jalosyntyinen ja erinomaisen kaunis nainen vierailemassa muutamien sukulaisten luona, jotka asuivat lähellä Drenghardin kartanoa. Hän oli mitä hienointa sukuperää; ah, sellaista verta kuin hänen lienee nykyjään tuskin olemassa! Hän ei ollut kovin rikas, mutta hänen sanottiin saavan riittävät myötäjäiset, ja hän oli niin kaunis ja hänen käytöstapansa niin hurmaava, että kosijoita ilmestyi kuin sieniä sateella, missä hän vain näyttäytyikään. Hänen äidilleen kreivittärelle, ainoalle likisukulaiselle, tämä seikka aiheutti melkoista huolta. Näiden kosijain joukossa oli kolme, joita eivät tyttären nuoruutta koskevat äidin valitukset eikä neitosen pilkanteko kyennyt lannistamaan, nimittäin sir Johan Gale, sir William Hervy ja tunnettu sir George Drenghard, mainitsemani Drenghard-suvun jäsen. He olivat, kumma kyllä, kaikin yhtä arvokkaat. Senvuoksi pelkäsi jokainen toisten voittavan hänen suosionsa, ja moninaiset olivat ne tekosyyt, joiden nojalla he yrittivät häntä tavata. Koska he eivät tyytyneet kaikkien ajateltavissa olevien aiheiden nojalla käymään sen sukulaisen luona, jonka kodissa hän vieraili, pidättivät he häntä hänen kävellessään ja ratsastaessaan ja jos joku heistä sattui yllättämään toisen yrittämässä osoittaa hänelle liian ilmeistä huomaavaisuutta, johti odottamaton tapaaminen usein kiivaaseen toraan. Silloin kävivät molemmat ihailijat niin kiihkeiksi, että neitonen tuskin tunsi olevansa turvassa heidän läheisyydessään. Hän oli kuitenkin reipas ja urhea nainen, jota ei ollut niinkään helppo säikyttää; hänen luonnonlaatuunsa kuului terhakka uskaliaisuus, joka vivahti veikistelyyn.
Eräässä näistä kohtauksista, joka tapahtui hänen sukulaisensa puutarhassa ja muodostui niin kiivaaksi, että uhkasi päättyä kaksintaisteluun, katsoi hän olevan välttämätöntä puuttua asiaan. Ylväästi kääntyen kiistailevan parin puoleen hän julisti, että se, joka tästä lähtien rikkoo rauhan, ei saa enää lähestyä häntä, olipa riidan aihe mikä tahansa. Siten hän toivoi voivansa täydellisesti ehkäistä näiden kohtausten uudistumisen tekemällä riidan rakentamisen sen esineestä karkoittavaksi esteeksi.
Molempain aatelismiesten näyttäessä saamansa läksytyksen jälkeen vielä perin noloilta ilmestyi paikalle kolmas, joka hänkään ei koskaan ollut kaukana. Neitonen lausui hänelle saman varoituksen. Nähdessään kuinka voimakkaasti hänen päättävä käytöksensä heihin vaikutti hän heltyi ja lisäsi veitikkamaisesti hymyillen:
"Kärsivällisyyttä, kärsivällisyyttä, te hupsut miehet. Kunhan odotatte koreasti, niin minä nain teidät jokaisen vuorollaan!"
He nauroivat tuolle päähänpistolle sydämestään ikäänkuin olisivat olleet kaikkein parhaat ystävät. Mutta neitonen punastui ja näytti olevan sangen hämillään, sillä hän ei ollut otaksunut, että hänen leikilliset sanansa kaikuivat niin omituisilta. Siten päättyneestä kohtauksesta koitui hyviä seurauksia sikäli, että kilpakosijain katkeramielisyys väheni. He toistivat hänen sanojaan hilpeästi ja usein ystävilleen ja kylänmiehilleen, mikä seikka, jos hänellä olisi ollut siitä aavistustakaan, olisi saanut hänet sitäkin enemmän katumaan ajattelematonta lausuntoansa.
Aikojen kuluessa tilanne selvisi: kaunis lady Penelope (kuten häntä nimitettiin) suoritti valintansa. Hän päätti ottaa näistä kolmesta aatelismiehistä vanhimman, sir George Drenghardin, sen herraskartanon omistajan, jota äsken kuvailimme ja josta niinmuodoin tuli hänen kotinsa. Koska hänen puolisonsa oli rakastettava mies ja molemmat perheet olivat täysin yhtä hyvässä maineessa, joskaan ei sulhanen ollut yhtä jalosukuinen, katsottiin hänen menetelleen oikein kunnioittaessaan valinnallaan juuri sir Drenghardia.
Mutta kukaan ei voi ennakolta sanoa, mitä tulevaisuuden tumman ja läpinäkymättömän verhon takana piilee. Muutaman kuukauden kuluttua kuoli hänen puolisonsa, joka oli taipunut nauttimaan liian paljon pöydän antimia, ja lady Penelope jäi yksin vallitsemaan hänen taloansa. Näihin aikoihin hän luultavasti oli kokonaan unhottanut kosijoilleen antamansa yleislupauksen, mutta kosijat eivät olleet sitä unohtaneet. Ja koska hän nyt oli vapaa menemään uusiin naimisiin, ilmestyi sir John Gale hänen ovelleen niin pian kuin se suinkin oli soveliasta.
Lady Penelope ei häntä erikoisesti rohkaissut, sillä hän antoi etusijan sir Williamille, jota hän totta puhuen oli usein muistellut lyhyen avioelämänsä aikana. Mutta hän ei ollut vielä palannut. Ladyn sydän alkoi taipua hänen puoleensa siinä määrin, että hän jo kautta rantain vihjaili ystävilleen odottavansa huomaavaisuudenosoitusten uudistumista. Sir William ei kumminkaan tajunnut hänen varovaisia viittauksiaan ja vältti pitkät ajat kaikkea lähentelyä. Sill'aikaa osoittautui sir John, joka oli nyttemmin korotettu paroonin arvoon, väsymättömäksi. Lady Penelope puolestaan oli hieman loukkaantunut nähdessään miten hidas hänen suosimansa henkilö oli.