"Vanno miten paljon haluat", virkkoi sir John, "minä en sinua usko." Hän ivaili vaimoansa ja kiihdytti itseään siinä määrin, että hänen tilansa kävi melkoista huonommaksi. Lady Penelope istui hiljaa, hautoen omia mietteitään. Hänen kasvoissaan oli ilme, jota niissä ei ollut usein näkynyt hänen naimisissaolonsa aikana: hän näytti jälleen harkitsevan niitä sanoja, jotka hän oli tullut keveästi lausuneeksi eräänä menneenä päivänä, jolloin hän oli vapaa ja kolme miestä yhtäaikaa tavoitteli hänen kättänsä. "Minä aloin väärästä päästä", puheli hän itsekseen. "Totisesti minä aloin väärästä päästä."
"Mitä sitten?" kysyi sir John.
"Ei mitään", vastasi lady. "Minä olin omissa ajatuksissani."
Sen päivän jälkeen lady Penelope käyskeli vieläkin murheellisemman näköisenä kuin tavallisesti, ja hänen ärtyisän miehensä tila huonontui yhä. Mikä tärkeämpää: sir John kuoli kahden viikon kuluttua, kaikkien ihmeeksi, mutta harvojen suruksi. Sir William ei ollut käynyt talossa, sillä hän oli saanut lady Penelopelta — salaisen viestin, ettei heidän ollut hyvä kohdata toisiaan sir Johnin mielialan ollessa sellainen kuin oli.
Kun sir John oli muuttanut pois ja hänen maalliset jäännöksensä oli laskettu perhehautaan hänen kotipuolessaan, alkoi lady Penelope ajan tullen ihmetellä, minne sir William oli hävinnyt. Mutta hän oli riittävässä määrin polttanut kyntensä (jos se naiselle ylipäänsä on mahdollista) ja oli valmis elämään loppuikänsä leskenä, ellei mainittu sir William ilmaantuisi. Hän vietti aikansa enimmäkseen huoneissaan tai käyskellen puutarhan ja pallokentän väliä. Harvoin hän kulki maantielle saakka, joka silloin kiersi puutarhaa pohjoisen puolelta — vasta muutamia vuosia sitten se siirrettiin eteläpuolelle. Hänen kärsivällisyytensä palkittiin (jos rakkaus milloinkaan voi olla palkintona), sillä eräänä päivänä, useita kuukausia sir Johnin kuoleman jälkeen, saapui sanantuoja ilmoittamaan että sir William oli Casterbridgessä ja olisi iloinen saadessaan tietää, suvaitsisiko lady Penelope ottaa hänet vastaan.
Tuskin tarvinnee mainita, että lady Penelope suostui ilomielin. Ei kulunut kahta tuntia, kun hänen kosijansa jo seisoi hänen edessään. Sir William näytti entistä mietteliäämmältä, mutta oli muuten kuten ainakin: ylevämielinen, vilpitön, vaatimaton aina ujouteen asti. Se pidättyväisyys, joka naisellisten sopivaisuusnäkökohtain vuoksi ilmeni hänen käyttäytymisessään, oli ilmeisesti keinotekoinen. Kun hän sitten virkkoi: "Kaitselmuksen tiet ovat ihmeelliset" ja hetkisen kuluttua lisäsi "ja armeliaat", niin lady Penelope ei kyennyt salaamaan mielenliikutustaan, vaan painoi päänsä sir Williamin rintaa vasten ja purskahti itkuun.
"Mutta tämä tulee liian aikaisin", virkkoi lady Penelope peräytyen.
"Ei mitenkään", vastasi sir William. "Te olette ollut leskenä yksitoista kuukautta, ja sir John ei ollut mikään hyvä puoliso."
Kuten helposti saattaa arvata, kävi sir William tästä puoleen usein lady Penelopen luona, ja parin kuukauden kuluttua hän alkoi taivuttaa häntä avioliittoon. Mutta lady Penelope piti viisaampana pientä viivytystä.
"Miksi?" kysyi sir William. "Enkö ole odottanut riittävän kauan? Elämä on lyhyt, me vanhenemme päivä päivältä ja minä olen meistä kolmesta viimeinen."