"Aivan niin", virkkoi lady Penelope avoimesti. "Siitäpä juuri johtuukin, etten tahdo kiirehtiä. Meidän liittomme voi näyttää kovin omituiselta, kun muistetaan ne onnettomat sanat, jotka tulin kerran lausuneeksi ja jotka juoru on tehnyt yleisesti tunnetuiksi."
Sir William suostui hänen hyvän nimensä ja maineensa vuoksi hieman odottamaan. Mutta vihdoin tuli heidän hääpäivänsä, ja se oli ilon päivä ystäville ja kylänmiehille: kirkonkellot pauhasivat aamusta iltaan. Niinpä lady Penelope vihdoin sai yhtyä siihen mieheen, jota hän oli rakastanut kaikkein hellimmin ja joka luultavasti olisi ennen muita voittanut hänet omakseen, ellei olisi ollut niin ujo. Usein hän toisteli itsekseen: "Kuinka ihmeellistä, että hänen ennustuksensa täyttyi! Monta totuutta on lausuttu leikillä, mutta varmaan ei milloinkaan näin merkillistä!" Lady itse ei halunnut tähän seikkaan enempää syventyä, ja kun sattui pieninkin viittaus sinnepäin, kohosi hänen kauniille kasvoilleen kainouden, etten sanoisi häveliäisyyden ilme.
Mutta ihmiset, olivatpa he sitten hienovaistoisia tai eivät, haluavat aina sanoa jotakin, ja tässä tapauksessa heidän lausumansa olivat perin omituisia. "Epäilemättä", kuiskivat he, "tässä on kysymyksessä enemmän kuin sattuma… Ensimmäinen ehkä kuoli luonnollisen kuoleman, mutta toisen, joka kohteli häntä perin kehnosti, hän epäilemättä halusi saada pois tieltä, varsinkin kun oli hurjasti rakastunut kolmanteen!"
Niinpä he alkoivat sommitella yhteen pieniä, sir Johnin sairautta koskevia yksityisseikkoja, ja tehostivat sitä eittämätöntä tosiasiaa, että hänen tilansa oli huonontunut kolmannen rakastajan odottamatta ilmaannuttua, kunnes syntyi kaamea tarina siitä, mitä osaa lady Penelope oli näytellyt miehensä ennenaikaisessa manallemenossa. Epäluuloa ei kumminkaan lausuttu julki, koska hän oli jalosukuinen nainen — jalosukuisempi kuin kumpikaan hänen miesvainajistaan — eikä uskallettu pukea epäilystä nimenomaisen syytöksen muotoon.
Kartano, jossa hän asui, oli luovutettu hänelle niin pitkäksi ajaksi kuin hän halusi siihen jäädä, ja koska hän oli paikkaan mielistynyt, niin hän suostutti sir Williamin asumaan luonansa. Mutta ajan pitkään tämä päätös osoittautui kohtalokkaaksi, sillä eräänä päivänä, onnen ollessa kukkuroillaan, hän sattui kävelyretkellään kuulemaan, mitä pari korinpunojaa keskusteli pajukossa puutarhan aidan takana. Tämä keskustelu ensi kerran ilmaisi hänelle ihmisten epäluulot.
"Kaappi lähellä vuodetta ja avain hänen taskussaan. Ahaa!" virkkoi toinen.
"Ja kaapissa pieni sininen pullo — hm!" sanoi toinen.
"Ja tulisijan tuhkassa kynsilaukan lehtiä. Oh-hoh!" virkahti kolmas.
Kotiin palatessaan sir William näytti vuosia vanhemmalta. Hän ei kumminkaan sanonut mitään, ja mitäpä olisi voinutkaan sanoa. Mutta siitä päivästä lähtien he oudosti vieraantuivat. Lady Penelope ei voinut käsittää minkä tähden ja jäi odottamaan selvitystä. Mutta eräänä päivänä ilmoitti sir William: "Minun täytyy lähteä ulkomaille."
"Miksi?" kysyi lady Penelope. "William, olenko minä loukannut sinua?"