"Et", vastasi sir William, "mutta minun täytyy lähteä."
Ei auttanut yrittää saada häneltä parempaa selitystä, ja oikeastaan ei ollut niinkään ihmeellistä että mies, joka oli nuoruudesta asti tottunut vaeltamaan, halusi taas päästä liikkeelle. Muutaman päivän kuluttua hän lähti — kuten näytti, ihan toisena miehenä kuin joitakin kuukausia aikaisemmin kiiruhtaessaan rakastamansa naisen luo.
Ei tiedetä, milloin ne huhut, joita ilma pian oli sakeana, lopulta saapuivat lady Penelopen kuuluviin, mutta varmaa on, että niin kävi. Muuten ei voinut ollakaan, sillä niitä lenteli kuin pahaenteisiä yölintuja. Silloin hän säikähtäen tajusi, minkä tähden hänen miehensä oli lähtenyt pois, ja alkoi siitä pitäen ilmeisesti surkastua. Hänen kasvonsa laihtuivat, ja ohimoissa näkyi selvästi joka suoni. Sisäinen tuli näytti häntä kuluttavan. Sormukset valahtivat hänen sormistaan ja käsivarret, jotka vielä hiljattain olivat täyteläiset ja kimmoiset, riippuivat nyt ohuina ja hervottomina. Hän kirjoitti miehelleen kerran toisensa jälkeen pyytäen häntä palaamaan, mutta sir William, jota ahdistivat ankarat epäilykset ja joka ei tiennyt mitään vaimonsa sairaudesta enempää kuin siitäkään, että pahat juorut olivat saapuneet hänen korviinsa, katsoi parhaaksi pysyä loitolla ja keksi kaikenlaisia syitä puolusteikseen.
Kun sitten lady Penelope synnytti lapsen ennen aikojaan, kirjoitti hänen äitinsä, kreivitär, sir Williamille kirjeen, jossa kehoitti häntä palaamaan kotiin, jos halusi nähdä vaimonsa elossa. Hän näet riutui johonkin salaiseen sairauteen, joka näytti pikemmin kuluttavan hänen sieluaan kuin ruumistaan. Vanhan rouvan kirjeestä kävi selvästi ilmi, ettei hän tiennyt salaisuudesta mitään, koska oli elänyt etäällä tyttärestään. Sir William riensi nyt kotiin ja seisoi pian kuolevan vaimonsa vuoteen ääressä.
"Usko minua, William", sanoi lady Penelope, kun he olivat jääneet kahdenkesken, — "minä olen viaton — viaton!"
"Miten?" kysyi hänen miehensä. "Taivas tietäköön, etten minä ole aikonut sinua mistään syyttää!"
"Sinä syytät minua kuitenkin — vaieten", virkkoi lady Penelope värähtävin äänin. "Minä en voinut sinulle siitä kirjoittaa — ja pyytää sinua kuuntelemaan minua. Se olisi ollut liian vaikeata, liian nöyryyttävää! Jospa en olisi ollut niin ylpeä! Epäillään, että olen hänet myrkyttänyt, William! Voi, rakas puolisoni, minä olen syytön, minä en ole tehnyt tuota kamalaa rikosta! Minä rakastin sinua — liian aikaisin, mutta siinä olikin kaikki!"
Mikään ei voinut häntä pelastaa. Kalvava mato oli tunkeutunut hänen sydämeensä niin syvälle, ettei mikään keino enää auttanut. Muutaman viikon kuluttua hän heitti henkensä. Hänen kuolemansa jälkeen huhut kävivät äänekkäämmiksi, ja lady Penelopen menettelyä pohdittiin julkisesti. Vähän myöhemmin saapuivat huhut sen lääkärin kuuluviin, joka oli hoitanut sir Johnia hänen viimeisen sairautensa aikana. Hän riensi heti tapaamaan sir Williamia, joka nyt asui Casterbridgessä.
Hän ilmoitti sir Williamille, että eräs sir Johnin sukulainen, joka kuoleman äkillisyyden vuoksi halusi päästä varmuuteen kuoleman syystä, oli pyytänyt häntä salaa avaamaan sir Johnin ruumiin. Erään kirurgin avustamana hän oli toimittanut ruumiinavauksen, jolloin oli käynyt ilmi, että kuoleman syy oli aivan luonnollinen. Koska siihen aikaan ei ilmennyt pienintäkään epäluuloa, ei tullut kysymykseenkään antaa mitään lausuntoa, joka olisi voinut myöhemmin todistaa hänen viattomuutensa.
Koska niinmuodoin oli ilmeistä, että kaunis ja jalosukuinen nainen oli joutunut pahanilkisen ja täysin aiheettoman panettelun uhriksi, alkoivat hänen miestänsä ahdistaa niin kovat omantunnontuskat, että hän jälleen lähti ulkomaille, tällä kertaa koskaan enää palaamatta. Sir William eli vain muutamia vuosia vaimonsa kuoleman jälkeen. Hänen maalliset jäännöksensä tuotiin kotiin ja haudattiin hänen puolisonsa viereen pitäjän kirkkoon hautakiven alle, joka vieläkin on siellä nähtävänä. Äskeisimpiin aikoihin asti säilyi lady Penelopen sukukartanossa, jossa häntä osattiin surra niinkuin pitikin, hyvä muotokuva, joka esitti häntä surupuvussaan ensimmäisen miehen kuoleman jälkeen, risti kädessään. Kuitenkin oli olemassa toisia, muuten sangen oikeamielisiä henkilöitä, jotka väittivät, että hän oli osoittanut sopimatonta kevytmielisyyttä solmiessaan kolme avioliittoa kovin lyhyessä ajassa ja että aiheettomat epäluulot oli saattanut määrätä Sallimus (joka usein toimii välillisesti) hänen heikkoutensa tähden. Tästä seikasta en voi omasta puolestani mennä mitään sanomaan.