* * * * *

Kunnianarvoisa varapuheenjohtaja lausui esityksen loputtua olevansa sitä mieltä, että lady Penelopen kohtalo oli katsottava ilmeiseksi rangaistukseksi. Samaa mieltä olivat suntio ja hänen vieressään istuva hiljainen herrasmies. Viimeksimainittu tunsi useita samanlaisia tapauksia, joista eräs oli lyhyesti kerrottavissa.

9.

HAMPTONSHIREN HERTTUATAR.

Esittänyt Hiljainen herrasmies.

Noin viisikymmentä vuotta sitten oli silloinen Hamptonshiren herttua, viides järjestyksessä, epäilemättä kreivikunnan ja varsinkin Battonin seudun huomatuin tilanomistaja. Hän polveutui Saxelbyen vanhasta ja rehdistä suvusta, joka jo ennen aateloitumistaan oli tuottanut useita mainehikkaita sotilaita ja kirkonmiehiä. Huolellinen kotiseuduntutkija olisi voinut kuluttaa kokonaisen ehtoopuolen jäljentämällä niitä lukuisia muistokuvia ja -kirjoituksia, joita oli heidän kunniakseen kaiverrettu pitäjänkirkon sivulaivassa sijaitseviin metallilevyihin ja hautapaasiin. Herttuassa itsessään nämä vanhat kivi- ja metallikronikat eivät herättäneet suurtakaan mielenkiintoa, vaikka koskivatkin hänen omia esivanhempiansa. Sen sijaan hänen ajatuksensa askartelivat mielellään niissä jumalattomissa huvituksissa, joihin hänen asemassaan olevalla henkilöllä on tilaisuutta. Hän voi tarvittaessa tukkia palvelijansa suun ankarasti sadattelemalla, ja pastorin kanssa hän väitteli itsepintaisesti kukko- ja härkätaistelujen eduista.

Jalon herran ulkomuoto oli varsin vaikuttava. Hänen ihonsa oli ruskea kuin kupari. Vartalo oli tanakka, joskin hieman köyry, suu leveä. Kävelykeppinään hän käytti pelkkää seipään kappaletta, paitsi silloin, kun hänellä oli kädessään lapio, jolla hän kaivoi maasta jokaisen keksimänsä ohdakkeen. Hänen linnansa oli keskellä puistoa, tummain jalavain peitossa — eteläistä sivua lukuunottamatta — ja kuutamossa näkyi kivirakennuksen hohtava julkipuoli valkoisena täplänä pimeällä taustalla. Vaikka rakennusta nimitettiin linnaksi, ei siinä ollut suuria varustuksia, sillä rakentajat olivat pitäneet silmällä enemmän asumuksen mukavuutta kuin ampuma-aukkoja, jotka linnan nimeä lähinnä puolsivat. Todellisuudessa se oli torneilla varustettu herraskartano, pohjapiirrokseltaan säännöllinen kuin shakkilauta ja varustettu näennäisillä vallinsarvilla ja rintavarustuksilla, joiden takana piili savupiippuryhmiä. Hiljaisina aamuhetkinä, kun liesitulet syttyivät, kun palvelijattaret varjojen tavoin liikkuivat käytävissä ja ikkunaluukkujen lomitse tunkeutuvat kapeat valojuovat loivat esi-isäin kasvoihin hymyn hohdetta, kohosi savupiipuista kaksitoista tai viisitoista ohutta sinistä savukiehkuraa leviten rakennuksen yläpuolelle kevyeksi katokseksi. Kartanon ympärillä oli neljätuhatta hehtaaria hyvää, lihavaa, moitteetonta maata. Linnan ikkunasta katsoen näki vain ahoja ja nurmikoita, mutta todellisuudessa peittivät alueen arkiset viljelykset, jotka piiloutuivat liian uteliaalta silmältä taitavasti suunniteltujen istutusten taa.

Melkoista alempana kaiken tämän maallisen hyvyyden omistajaa oli arvojärjestyksessä seurakunnan toinen mies, kunnioitettu ja hyvinarvoisa kirkkoherra Oldbourne, leskimies, joka oli liian jyrkkä ja äreä papiksi ja jonka jäykkä valkoinen kaulaliina, huolellisesti kammatut harmaat hiukset ja suoraviivaiset kasvot eivät ilmaisseet yhtään niistä rakastettavista ominaisuuksista, joiden nojalla sielunpaimen ylipäänsä kykenee vaikuttamaan seurakuntalaisiinsa. Sarjan viimeinen mies — Neptunuksen etäisyydessä näistä paikallisista suuruuksista — oli apulaispastori mr Alwyn Hill. Hän oli kaunis nuori mies, tukka kihara, silmät uneksivat — niin uneksivat, että kauan niihin katsoessaan oli kohoavinaan kesäpilvien keskelle ja liukuvinaan niitten mukana — iho raikas kuin kukkasen ja leuka ihan parraton. Hänen olisi luullut olevan vasta kahdenkymmenen korvissa, vaikka hän todellisuudessa oli jo viidenkolmatta.

Kirkkoherralla oli Emmeline-niminen tytär, joka oli luonnostaan niin suloinen ja teeskentelemätön, että melkein jokainen paikkakuntalainen oli keksinyt, mitannut ja määritellyt hänen kauneutensa ennenkuin hänellä itsellään oli aavistustakaan sen olemassaolosta. Hänet oli kasvatettu suhteellisen eristettynä, joten hän ihmisten seurassa esiintyi ujona ja hämillään. Joka kerta kun hänen isänsä luo tuli vieraita, tyttö pujahti kasvitarhaan, missä pysytteli, kunnes vieraat poistuivat. Ujous oli hänestä itsestäänkin naurettava, mutta hän ei kyennyt sitä voittamaan. Hänen hyveensä eivät johtuneet vastustusvoimaisesta luonteesta, vaan synnynnäisestä vastenmielisyydestä kaikkeen pahaan, joka oli hänelle yhtä olematonta kuin lihankappaleet ruohoasyövälle eläimelle. Hänen viehättävä olemuksensa, käytöksensä ja luonteensa oli jo aikoja sitten selvästi ilmennyt pappismies-Antinoukselle ja samoin herttualle, joka — vaikka ei ollenkaan hallinnut siroa puhetapaa ja käyttäytyi kömpelösti kauniimman sukupuolen läsnäollessa, sanalla sanoen ei ollut mikään naisten viehättäjä — leimahti suorastaan pelottavaan lemmenpaloon kohdatessaan Emmelinen, joka oli vastikään täyttänyt seitsemäntoista.

Se tapahtui eräänä päivänä iltapuolella metsikössä, joka sijaitsi linnan ja pappilan välillä. Herttua katseli myyrää, joka parhaillaan kaivautui ilmoille, kun sorea tyttö hulmahti hänen ohitsensa parin sylen päässä, täydessä auringonpaisteessa ja paljain päin. Herttua palasi kotiin niinkuin palaa kotiinsa mies, joka on nähnyt ilmestyksen. Hän kiiruhti linnansa taulugalleriaan ja tuijotteli pitkän aikaa sukunsa menneitä kaunottaria, ikäänkuin hän ei olisi tullut varhemmin ajatelleeksi, mikä merkitys naispuolisilla jäsenillä oli ollut Saxelbyen rodun kehityksessä. Sitten hän aterioi yksinään, joi jotensakin runsaasti ja ilmoitti itselleen, että Emmeline Oldbournen täytyi tulla hänen omakseen.