Mutta tytön ja apulaispastorin kesken oli jo ehtinyt kehittyä suloinen ja salainen yhteisymmärrys. Yksityiskohdista ei ollut lähempää tietoa, silloin enempää kuin myöhemminkään, mutta selvää oli, ettei tytön isä hyväksynyt tätä kiintymystä. Hän käyttäytyi kylmästi, ankarasti ja järkähtämättömästi. Apulaispastori hävisi pian senjälkeen pitäjästä. Eräänä iltana ennen hänen lähtöänsä kuultiin puutarhasta kiihkeätä sananvaihtoa hänen ja kirkkoherran kesken; siihen sekaantui naisen rukoilevaa nyyhkytystä, niinkuin kuolevien valitus sekaantuu taistelun melskeeseen. Vähän aikaa myöhemmin ilmoitettiin, että herttua ja miss Oldbourne tulisivat menemään naimisiin hämmästyttävän pian.
Hääpäivä tuli ja meni; Emmeline oli nyt herttuatar. Kukaan ei tuntunut sinä päivänä ajattelevan karkoitettua nuorta miestä, ja ne jotka mahdollisesti ajattelivat, pitivät ajatuksensa ominaan. Muutamat rohkenivat puhua hieman leikillisesti jalosukuisesta parista, toiset taas pitivät tilaisuuteen sopivia kauniita puheita, kukin sukupuolensa ja kykyjensä mukaan. Mutta miehet, jotka olivat illalla kokoontuneet kellotapuliin soittamaan hääsoittoa, kevensivät sydäntänsä juttelemalla karkoitetusta kunnon nuorukaisesta ja hänen rakastettunsa nyt ehkä tuntemasta kaipauksesta.
"Eikö se sinunkin mielestäsi ole väärin?" kysyi kolmannen kellon soittaja pyyhkäisten silmäkulmaansa. "Minä tiedän varsin hyvin, missä hän tänä iltana levähdyttäisi varsojaan päivän vaivoista."
"Tietäisit, jos voisit sanoa, missä nuori mr Hill on, mutta sitäpä ei tiedä kukaan koko pitäjässä."
"Paitsi lady, jonka kunniaksi tässä kelloja soittelemme."
Nämä kunnon mökkiläiset eivät kumminkaan edes suunnilleen aavistaneet Emmelinen onnettomuuden koko laajuutta, sillä hän salasi sydänsurunsa niin tarkoin, etteivät läheisimmätkään saaneet siitä vihiä. Mutta morsian ja sulhanen eivät olleet kauankaan asuneet yksissä, kun nuoren vaimon onnettomuus alkoi ilmetä kenelle hyvänsä. Emmelinen palvelijattaret tiesivät kertoa, että hän seinään nojaten vuodatti katkeria kyyneliä, sensijaan että olisi oikean aviovaimon tavalla tutkinut vaatekomeronsa sisältöä. Hän rukoili hartaasti suuressa kirkonpenkissä, jossa hän istui yksinäisenä ja mitättömänä kuin hiiri kellarinholvissa, sensijaan että olisi laskenut sormuksiaan, vaipunut uneen tai itsekseen naureskellut eriskummallisille seurakunnan jäsenille, kuten suvun entiset kaunottaret olivat aikoinaan tehneet. Kristallinen ja hopeinen pöytäkalusto eivät näyttäneet tuottavan hänelle suurempaa nautintoa kuin saviastiat. Hänellä oli muuta ajateltavaa, ja sen huomasi liiankin selvään herttua, hänen puolisonsa. Aluksi herttua vain ivaili hänen mieletöntä kiintymystään tuohon mitättömään apulaispappiin, mutta myöhemmin hänen hyökkäyksensä muuttui ankarammaksi. Hän ei uskonut vaimoaan tämän vakuuttaessa, ettei ollut lähettänyt entiselle rakastajalleen mitään tietoja senjälkeen kuin he olivat eronneet hänen isänsä läsnäollessa. Tämä aiheutti ankaroita kohtauksia, joita ei tarvinne yksityiskohtaisesti kuvailla ja jotka varsin pian johtivat järkyttävään ratkaisuun.
Eräänä pimeänä, hiljaisena iltana, suunnilleen kaksi kuukautta häitten jälkeen, astui maantieltä puistoon ja suurelle ajotielle aukenevasta portista mieshenkilö. Tultuaan kivenheiton päähän rakennuksesta hän poikkesi hiekkakäytävälle ja kulki linnan läheisyyteen pensaikon läpi johtavaa kiertotietä. Hän pysähtyi piilopaikkaansa. Muutaman minuutin kuluttua kuului linnan kello lyövän, ja kohta senjälkeen hiipi naishahmo vastakkaiselta suunnalta kohti samaa paikkaa. Sitten molemmat epäselvästi näkyvät hahmot sulautuivat yhteen kuin kaksi kastepisaraa samalla lehdellä, erosivat jälleen, seisoivat vastakkain, ja nainen loi katseensa alas. "Emmeline, sinä pyysit minua tulemaan, ja tässä minä olen. Taivas minua armahtakoon!" virkkoi mies käheästi.
"Sinä aiot lähteä maasta, Alwyn", sanoi Emmeline murtunein äänin. "Minä olen kuullut siitä kerrottavan; sinä siis lähdet kolmen päivän kuluessa Plymouthista _Western Glory_llä?"
"Niin teen. Minä en voi elää kauempaa Englannissa. Täällä eläminen on minulle kuolemaksi."
"Minun elämäni on sitäkin kehnompi — se on kehnompi kuin kuolema. Kuolema ei olisi voinut saada minua ryhtymään tähän tekoon. Kuulehan, Alwyn, — minä olen lähettänyt sinulle sanan pyytääkseni saada matkustaa kanssasi tai ainakin saada olla lähelläsi — mitä tahansa, kunhan minun vain ei tarvitse jäädä tänne."