Hän riistäytyi irti, kiiruhti läpi pensaikon ja hävisi pian puitten taakse.
Kolme päivää tämän kohtauksen jälkeen lähti Alwyn — jonka kauniit piirteet olivat äkkiä käyneet luisevan ankariksi — eräänä sateisena aamuna Plymouthista matkustajalaiva _Western Glory_llä. Rannikon häivyttyä näkyvistä hän koki konemaisesti totuttautua tyyneen mielentilaan. Tätä hänen yritystään oli tukemassa se vankka moraalinen vastustusvoima, jonka varassa hän oli kyennyt voittamaan Emmelinen häikäilemättömästä luottavaisuudesta johtuneen kiusauksen, ja se onnistuikin jossakin määrin, vaikka kohiseva aallokko, johon hän päiväkaudet tuijotteli, tuntui toisinaan puhuttelevan häntä Emmelinen tutulla äänellä.
Matkan kestäessä hän sommitteli itselleen ohjelman, jonka avulla kävi mahdolliseksi lieventää niitä hyvinkin kuumeisia katumuksenpuuskia, joita hän tavan takaa tunsi ajatellessaan kuinka toisin asiat voisivat olla, ellei hän olisi kuunnellut omantuntonsa ääntä. Hän kiinnitti ajatuksensa tuntimääriksi mukanaan kuljettamissaan kirjoissa esiintyviin filosofisiin kohtiin ja salli ajatuksensa vain silloin tällöin lyhyeksi hetkeksi harhautua Emmelineen — ikäänkuin sairas nautiskelija, joka järkähtämättömän, mutta samalla vastahakoisen niukasti mittailee juomia, joista hänen sairautensa johtuu. Matkan merkillisyydet olivat sen ajan merimatkoille luonteenomaiset: myrsky, tyven, hukkuminen, syntymä ja hautaus. Viimeksimainitussa murheellisessa tapauksessa oli hänen, ainoan laivassa olevan pappismiehen, toimitettava asiaankuuluvat uskonnolliset menot. Seuraavassa kuussa laiva saapui oikeaan aikaan Bostoniin, ja sieltä miehemme matkusti Providenceen etsimään erästä kaukaista sukulaista.
Vähän aikaa Providencessä oleskeltuaan hän palasi Bostoniin ja hänen onnistui kiinteällä toimiskelulla jossakin määrin häivyttää sitä synkkämielisyyttä, joka häntä yhä ahdisti. Koska viime aikojen tapaukset olivat hämmentäneet ja heikentäneet hänen uskoansa, katsoi hän itsensä ainakin toistaiseksi kelvottomaksi hoitamaan sielunpaimenen virkaa, joten hän pyrki opettajaksi erääseen kouluun. Ennen matkalle lähtöä saadut suositukset osoittautuivat nyt arvokkaiksi, ja hän herätti pian perinpohjaisilla tiedoillaan ja luotettavuudellaan erään collegen johtokunnan huomiota. Lopulta hän erosi kouluvirastaan ja astui puhetaidon professorin virkaan mainittuun opistoon.
Niin hän eleli päivästä toiseen tehden työtä sen lujan periaatteen nojassa, että hänen oli tunnollisesti täytettävä velvollisuutensa. Pitkinä talvi-iltoina hän sepitteli sonetteja ja elegioja ilmaisten usein ajatuksiansa "Muutamissa säkeissä eräälle onnettomalle naiselle"; kesäisen loma-ajan iltapuhteina hän istui ikkunassaan katsellen miten varjot pitenivät ja vertaillen niitä oman elämänsä varjoleikkiin. Käyskellessään ulkona hän selvitti itselleen, missä oli itä ja salli sitten ajatuksensa kulkea tuhansia peninkulmia yli vesien ja mannerten arvaillen miten siellä nyt olivat asiat. Sanalla sanoen: hän käytti jokaisen vapaan hetken uneksiakseen hänestä, joka oli pelkkä muisto — eikä luultavasti milloinkaan tulisi olemaan sen enempää.
Kului yhdeksän vuotta, ja niiden aikana kadottivat Alwyn Hillin kasvot suuren osan entistä miellyttävyyttään. Hän oli oppilailleen ystävällinen ja kohtelias kaikille, joiden kanssa joutui tekemisiin, mutta hänen elämänsä ydin, hänen salaisuutensa, oli piilossa ikäänkuin hän olisi ollut mykkä. Jutellessaan ystäviensä seurassa Englannista ja siellä viettämistään vuosista hän huolellisesti vältti Batton Castlen tapahtumain ja Emmelinen mainitsemista, ikäänkuin niitä ei olisi ollut olemassakaan. Vaikka nuo seikat olivat hänelle äärimmäisen mielenkiintoiset, olivat ne kuitenkin vain lyhyen kauden asioita, olivat sattuneet ohikiitävänä ajankohtana, joka nyttemmin olisi hänenkin silmistään häipynyt olemattomiin, ellei siihen olisi sisältynyt merkittävää tapahtumaa.
Kun hän näihin aikoihin eräänä päivänä silmäili vanhaa englantilaista sanomalehteä, sattui hänen katseensa uutiseen, joka lyhyydestään huolimatta sisälsi kokonaisia niteitä mieltäjärkyttäviä uutisia. Siinä kerrottiin, että Hamptonshiren herttua oli kuollut jättäen jälkeensä puolison, mutta ei lapsia.
Alwynin ajatukset suuntautuivat heti uudelle uralle. Vielä kerran katsoessaan lehteä hän huomasi, että numero oli vanha, aikaisemmin huolettomasti sivuutettu. Ellei hän olisi tullut sattumalta silmänneeksi vanhoja lehtiä, olisi tapaus voinut pysyä vuosikausia häneltä salassa. Hänen uutista lukiessaan oli herttuan kuolemasta kulunut jo seitsemän kuukautta. Alwyn ei enää kyennyt kiinnittämään ajatuksiaan konemaiseen synekdokeeseen, antiteesiin ja klimaksiin, sillä hän tunsi oman mielensä olevan tulvillaan näitten puhetaidollisten ilmaisumuotojen etsimättömiä esimerkkejä, joita hän kumminkaan ei rohjennut lausua julki. Kummako siis, että hänen ajatuksensa punoi onnellisten mahdollisuuksien unelmia, jotka vasta nyt, monen vuoden kuluttua, näyttivät voivan toteutua. Emmeline näet oli yhä vielä hänen ainoa rakkautensa. Kaikkien hiljaisten unelmien tuloksena oli, että Alwyn päätti mitä pikimmin palata hänen luoksensa.
Hän ei kuitenkaan voinut heti luopua virastaan. Vasta neljän kuukauden kuluttua hän vihdoin vapautui. Vaikka kärsimättömyys häntä yhä kalvoi, toisteli hän joka päivä itsekseen: "Jos hän on rakastanut minua lakkaamatta yhdeksän vuotta, niin hän varmaan rakastaa kymmenenkin. Hän ajattelee minua sitä hellemmin, kun nykyinen yksinäisyys on ehtinyt tehdä tehtävänsä. Vanhat muistot verestyvät, äskeiset kokemukset vaipuvat unohduksiin ja jokainen päivä tekee minun saapumiseni otollisemmaksi."
Pakollinen odotusaika oli pian ohi. Alwyn Hill saapui Englantiin ja ehti Battonin kylään eräänä talvipäivänä kaksi-kolmetoista kuukautta herttuan kuoleman jälkeen.